Suomalaisen miehen muistolle

Hän oli sitkeä suomalainen mies. Hän pukeutui aina kauluspaitaan ja kampasi hiuksensa veden kanssa taaksepäin. Hän rakasti traktorilla ajoa, pellon raivaamista, puiden pilkkomista, talon remontointia. Rakasti myös ruisleipää ja naista, joka oli elämäänsä annettu. Oli annettu elämäänsä muutakin, syvää kipua ja tuskaa. Kaksi tautia, jotka runtelivat riskin miehen lopulta sairaalavuoteeseen. Ja niin siinä kävi, että nainen, jota hän oli rakastanut, jäi viimein yksin itkemään, eikä enää jaksanut rikkaruohojakaan pellosta kitkemään. Sitkeä nainen makasi päivästä toiseen sängyn pohjalla ja itki.

Tämä tarina on tosi. Tunsin miehen ja tunnen naisenkin. Miehessä oli jotain samaa kuin omassa, jo myös poisnukkuneessa, isässäni. Ei turhista valitellut, teki työnsä, hoiti perheensä ja yhteisiäkin asioita. Arvosti rehtiä suomalaista ruokaa, pottuja ja läskisoosia sekä kotona leivottua leipää. Ja näitä miehiä on Suomessa vieläkin, monet heistä keskenkasvuisina jopa sodan kokeneita. Miehiä, jotka ovat pitäneet pystyssä tätä maata lähtemättä mukaan kaikenmaailman uusiin kotkotuksiin. Heidän juurensa ovat olleet syvällä perisuomalaisissa arvoissa. Koti, uskonto ja isänmaa ovat tarjonneet turvan vuosikymmenestä toiseen. Mutta onko näitä miehiä - ja samat arvot jakavia naisia - enää juurikaan jäljellä; miten pitkään tämä maa pysyy pystyssä kaikenlaisten sekasortoisten oppien ja arvojen heiluttaessa purtta maailman mylleryksissä.

"Hän lähti.

Oven kahvaan

ja kynnyspuulle

jäi kaipaus kukkimaan.

Se kuiskaa kysyvän suulle:

Ei erhettä milloinkaan

tee Elämän Antaja meille,

vaikka tänään tuntuukin niin.

Sydän kuitenkin Jumalan teille

jää itkien kiitoksiin."

Helli Kaikkonen