Luomisen iloa

Joskus iltaisin iskee kummallinen inspiraatio tehdä jotakin käsillään. Jotakin, mistä jää näkyvä jälki. Ja silloin on onni, kun on kaappi täynnä toinen toistaan tärkeämpiä tarvikkeita. Mitään uutta ei tarvitse ostaa, sen kun vain ottaa kaapistaan, mitä tarvitsee luomisen tuskan muuttamiseksi iloksi. (Terveisiä taas Täti Siniselle, jonka kaappi tai kaapit ovat täynnään tarpeellisia ihanuuksia!) Ideat uuden luomiselle tuntuvat ainakin omassa päässäni poksahtelevan milloin sattuu ja silloin on "pakko"alkaa toteuttaa niitä. Joskus yli vuosi sitten olin ostanut Biltemasta kopiopaperia, johon tulostetun kuvan voi silittää kankaalle. Jo aiemmin olin ostanut vastaavaa käsityömessuilta tuntemattomalta myyjältä ja sen kopiopaperin suhteen oli pettymykseni suuri: kopioitu kuva liukeni lähes näkymättömiin ohjeen mukaisesti sitä veden alla huuhdellessa. Ja niin oli liuennut myös paperin tekijän/myyjän tiedot, joita ei pakkauksesta löytynyt ensinkään eli minnekään en voinut valittaa huonosta ostoksesta. Mutta tämä Bilteman paperi ei vaatinut huuhtelua, vaan suoraan silittämisen kankaalle. Toimivaa. Ensimmäinen tulostukseni isän nuoruudenkuvasta päätyi kassia koristamaan. Kaikki tarvikkeet löytyivät omasta kaapista.

Seuraavia tulostuksia kaapissa odottavat pellavaiset tyynynpäälliset, joihin ehkä päätyvät vanhempieni ja appivanhempieni hääkuvat. Voi olla, että kevätaurinko kuitenkin verottaa seuraavan ompeluinspiraation saapumista. Piha on osittain jo haravoitu ja tulppaanit puskevat penkeistään vartta sellaista vauhtia, että kuukauden päästä ovat varmaan jo kukassa. Ajassa taaksepäin katsottuna maaliskuun viimeisenä päivänä kolme vuotta sitten näytti lähimetsässä tältä:

Mutta onneksi kuukaudessa ehtii tapahtua paljon. Huhtikuun lopussa jo vuorenkilvet kukkivat.

Iloisen aurinkoisia kevätpäiviä sinulle!

Kylvetty

Saunassa on juuri kylvetty ja multaan on tänään kylvetty uusia siemeniä.

Siinä niitä sitten on taas pitkä rivi. Kirsikkatomaattia, kanelibasilikaa, päivänsineä ja uutena tuttavuutena viidakkokurkkua, joka on sellainen hauska palleroinen kurkuntapainen vihannes. Pari päivää sitten tuli lunta taivaan täydeltä, mutta tänään näytti jo varsin keväiseltä. Toivo elää.

Tämän pinkin nappasin mukaan kaupasta, kun oli vaaleanpunainen fiikonloppufiilis. Muutama päivä sitten leikkaamani pelargoniat ovat aloittaneet uuden kasvun vauhdilla ja pistokkaatkin näyttävät hyvinvoivilta. Mies on reissussa neljättä päivää ja varmaan kauhistuu uusien ruukkujen määrää, kun tulee huomenna kotiin...

Kiitos

Miten voikaan maaliskuu herättää niin paljon kiitollisuuden aihetta! Aamun työmatkan varrella on pakko pysähtyä tähän:

Ja vielä:

Kotiin palattua nämä:

 Ja sisällä (kiitos, anoppi!):

Ja seinältä kamera poimii postikortista tämän maiseman:

Omenapuut on jo lähes leikattu, joten ei tuohon enää kauan mene. Ihana kevät!

Pikkuinen

Ruoho oli vihreämpää aina seuraavan kiven takana. -Syön tästä vähän ja sitten lisää tuolta, Pikkuinen ajatteli. Hiljalleen se ajautui aina vain kauemmaksi muusta laumasta. Yhtäkkiä pieni jalka lipesi ja Pikkuinen luiskahti jyrkänteeltä alaspäin, kunnes piikkipensaan oksat pysäyttivät sen. Siinä se sitten kyhjötti hiljaa uikuttaen. Auringon säteet polttivat ensin ja pikkuiselle tuli jano. Vähitellen päivä alkoi viiletä ja aurinko painui vuorten taakse. -Miksei kukaan auta, ajatteli Pikkuinen tuskastuneena.

Yksinäinen kotka liitelee rotkon yllä. Pikkuinen tuntee itsensä kotkaakin yksinäisemmäksi. -Kotka saa itse valita reittinsä, se lentää missä tahtoo, Pikkuinen miettii kaihoisasti. -Minun on vain oltava tässä ja kärsittävä. Niin, kärsittävä, kunnes joku tulee ja auttaa minua. Tai kunnes... Enempää Pikkuinen ei voi ajatella, sillä se tuntee itsensä pahoinvointiseksi. Se tajuaa, että se on itse aiheuttanut oman huonon olonsa. Ja vain siksi, että se halusi katsoa, miten vihreää ruoho on seuraavan kiven takana. Ja seuraavan ja seuraavan.

Illan hämäryys laskeutuu rotkoon. Pikkuinen makaa hiljaa ja liikkumatta piikkipensaan juurella. Se on jo miltei luopunut toivosta. Hiljaa se ummistaa silmänsä ja ajattelee vielä kerran tuttua laumaansa. -Ehkä joku on jo huomannut, että yksi puuttuu joukosta tai ehkä kukaan ei uskalla lähteä etsimään, ehkä kukaan ei välitä. Pikkuinen huokaa raskaasti ja sen silmänurkasta valahtaa kyynel.

Ja juuri ennen kuin pimeys heittää viittansa vuorten ylle, Pikkuinen kuulee tutun Paimenen äänen. Eikä Pikkuista enää pelota.