Viimeisin lempikirjailijani Joel Haahtela täyttää tänään 51 vuotta, joten onnea hänelle syntymäpäivän johdosta. Toivon lisäksi hänen kirjoittavan lisää kirjoja, jotka eivät syvällisyydestään huolimatta ole liian raskaita lukea, vaan aina niistä löytyy ajattelemisen aihetta ja kosketuskohtia omaan elämään. Tähän mennessä helsinkiläinen lääkäri Haahtela on kirjoittanut 14 kirjaa, joista nyt olen lukenut seitsemän ja kahdeksas on menossa. En ole lukenut kirjoja mitenkään painojärjestyksessä, vaan miten niitä on sattunut saamaan. Ensimmäisenä luin viime keväänä Espanjassa Jaakobin portaat - nimisen viime vuonna ilmestyneen pienoisromaanin, ja jäin kerrasta koukkuun Haahtelan upeaan kieleen ja tapaan kertoa tarinoita. Olen hurahtanut näihin teoksiin samoin kuin joskus alakouluikäisenä Enid Blytonin Viisikoihin, jotka luin kaikki, mitä käsiini sain.
Haahtelan kirjoissa liikutaan usein ulkomailla ja mielestäni niistä aistii hyvin perehtymisen erilaisiin kulttuureihin ja kirkkokuntiin. Kirjoissa on paljon uskonnollisia elementtejä, mutta ei mitenkään tuputtaen, vaan luonnollisena osana elämää. Haahtelaa kiehtovat erilaiset mysteerit ja selittämättömät asiat sekä ihmisen mielen ja muistin tuottamat "kepposet". Siksi näitä kirjoja onkin mielenkiintoista lukea, koska ne ovat täynnä yllätyksellisyyttä ja syvällisiä ajatuksia.
Eilen sain luettua Haahtelan romaanin Tule risteykseen seitsemältä, mikä on julkaistu vuonna 2002. Kirja sijoittuu Portugaliin johonkin aikaan ennen vuosituhannen vaihdetta ja kertoo viiden muusikon yhteisestä matkasta sekä päähenkilön isän etsinnästä. Kiinnostavaa itselleni oli erityisesti Portugalin maisemien ja elämäntavan kuvaukset, vaikka en itse ole käynyt maassa kuin kerran. Esikoisemme sen sijaan on muutaman viikon päästä lähdössä Lissabonin seudulle pariksi kuukaudeksi...
Tässä näyte Haahtelan tyylistä teoksessa Tule risteykseen seitsemältä:
s. 74:
”Siinä on minun perheeni. Se ajelehtii maan halki kuin hylky, laiva ilman
kapteenia, lapsi ilman isää. Musiikki on sen laiva ja meri sen soperteleva
sydän. Minä katselen heitä liikutuksen vallassa ja äkkiä minusta tuntuu kuin
olisimme viimeistä kertaa yhdessä, tällä tavalla, nauravina, huolettomina ja
joutilaina. Olemme kasaantuneet yhteen tuulten mukana kuin ojissa rapisevat
lehdet, mutta Inês on kohottanut meidät ylös ja ilman Inêstä olisimme kuin,
mikä… taivaalle unohtunut zeppeliini. Ja vaikka olemme kaikki kovin erilaisia
luonteiltamme, lepää välillämme hiljainen ymmärrys.”
Tuo kirja on kirjoitettu reilut 20 vuotta sitten, ja minusta Haahtelan tyyli on muuttunut vuosien varrella entistä kiehtovammaksi. Erityisesti tykkäsin kolmen pienoisromaanin sarjasta, jotka luin kyllä "väärässä" järjestyksessä, mutta sillä ei ollut sinänsä väliä, koska teokset ovat itsenäisiä eivätkä niiden henkilöt ole samoja. Sarjaan kuuluvat Adèlen kysymys (2019), Hengittämisen taito (2020) ja Jaakobin portaat (2022).
.jpg)
Tuossa kuvassa on elämäni ensimmäinen kirjasto, alakouluni yhteydessä ollut sivukirjasto, joka valitettavasti on jo lakkautettu. Se avasi minulle uskomattoman suuren ja upean maailman, josta en ollut ennen tiennyt. Opin lukemaan ennen kouluikää, viisi-kuusivuotiaana, ja kodin lapsille sopivat kirjat olivat kouluikään mennessä jo jokseenkin luettu. Ala-asteen aikana kahlasin läpi kaikki lasten- ja nuortenkirjat, ja olikin ihana päästä sitten yläasteen myötä isompaan kirjastoon. Minulla on vielä tallessa lapsuusaikojen lukupäiväkirjoja eli sinikantisia vihkoja, joihin merkitsin ylös kirjan nimen, kirjailijan, kustantajan, julkaisuvuoden, sivumäärän sekä tähtiarvion. Tietenkin myös sen, milloin olin kirjan lukenut. Parhaimpina kuukausina kirjoja meni yksi per päivä, joskus sunnuntaisin kaksikin. Eivätkä ne aina olleet mitään ohuita sata- tai kaksisataasivuisia.
Perjantaina vietimme koulussa kansainvälistä lukutaitopäivää ja puhuimme lukemisen tärkeydestä. Ilman lukutaitoisia ihmisiä ei tällaisessa bloggaamisessakaan olisi mitään järkeä, joten kiitos teille, lukijani, että jaksatte lukea näitä juttuja ja kommentoida!
Aurinkoa syksyynne!
