Kädet toistemme käsissä
hiljaa istuimme vastakkain
hän, niin pitkän ja muistorikkaan taipaleen kulkenut,
ja minä, alati elämää ihmettelevä, keskenkasvuinen.
Ensi sanoikseen hän pyysi:
siunaa minut.
Säpsähdin:
ei minua, vaan minut.
Kuin viimeiselle matkalle.
Siunasin Herran siunauksella,
ehkä seitsemän kertaa.
Siunaa vielä, sanoi.
Hän istui silmät kiinni,
hengitys rohisi raskaasti.
Yhtäkkiä hän avasi silmät
joissa taivaansininen katse
täynnä kaipausta kotiin.
Autoin hänet vuoteeseen,
jatkoimme rukousta.
Muuta hän ei halunnut.
Kysyi kyllä mitä kuuluu,
miten perhe jaksaa,
ja siunasi meidät kaikki.
Hoitaja kävi, sanoi:
viime päivinä ollut heikko
ja ottanut sydämestä.
Sitä ei sanottu,
että loppu tulee pian,
mutta sen tunsin.
Ja kuitenkin:
se vasta alku
kun tämän vajavaisen
saa jättää tänne alhaalle
ja pukeutua
taivaansiniseen.
Mitä muuta siinä voin
kuin kiitollisena ottaa vastaan
siunauksensa.
Enkä unohda
miten kätensä taivasta kohti
kuin antennit
ja huulillaan kiitos.
Nähdään vielä, sanoin.
Nähdään, se on varma.
Ystävä, nähdään!