Vuoden viimeinen

 

Ikimuistoinen, ihana, erilainen, upea vuosi lähestyy loppuaan. Mieleni on syvästi kiitollinen kaikesta vuoden varrella kokemastani, näkemästäni, kuulemastani. Joulukuu huipensi koko vuoden rauhallisella tunnelmallaan. Kaikkea oli sopivasti, minkä voisi tiivistää minulle rakkaan Psalmin 23 sanoihin: Ei minulta mitään puutu. Tässä muutamia kuvia joulukuun varrelta. 

Itsenäisyyspäivänä saimme koulullemme ihastuttavan charmikkaan veteraanikuoron, jonka vierailu jätti varmasti lapsiinkin syvän ja hyvän jäljen. Miten paljosta saamme ollakaan kiitollisia meitä aiemmille sukupolville!

Sattuneista syistä johtuen toimme joulukuusen sisälle jo reilut kaksi viikkoa ennen aattoa. Kuusi kaadettiin terassilaattojen välistä, jossa se vuosi vuoden jälkeen on sinnikkäästi kasvanut. Nyt se oli sopiva vielä lasipurkkiin pulpetin päälle. 

Kuun alkupuolella pääsimme jälleen kaupunkikotiimme yli vuoden vuokrausjakson jälkeen. Meille sattuivat aikamoisen hyvät vuokralaiset, vuokrat tulivat ajallaan ja kaikki oli siistiä ja kunnossa kun vuokralaiset lähtivät. Ainoa mikä jäi, on vahva curryn tuoksu, jota ei sinnikkäistä tuuletteluista huolimatta ole vielä saatu täysin hävitettyä. 

Parhaita muistoja joulun aikaan syntyy joulukonserteissa ja niiden upeassa tunnelmassa. Sain käydä Uskelan kirkossa kuuntelemassa musiikkiluokkien erinomaista soittoa ja laulua. Voiko olla kauniimpaa kuin lasten kirkkaat äänet laulamassa vanhoja, tuttuja joululauluja?!

Pääsin pyörähtämään päiväksi myös pääkaupunkiin, jossa pääkohteena oli Ateneumin imperessionistisen taiteen näyttely. Taulut mykistivät kauneudellaan, samoin kuin perusnäyttelyn Haloset, Simbergit, Edelfeltit ja muut. 

Koulussa vietimme joululaulujen iltaa oppilaiden ja huoltajien sekä muiden perheenjäsenten kanssa. Täälläkin kaikuivat monet vanhat tutut laulut, joita oppilaat säestivät rummuin, kitaroin, huiluin ja muilla pienemmillä soittimilla. Itse jäin kaipaamaan laululistalta edes yhtä joulun todellista sanomaa sisältävää laulua kaikkien sinänsä iloisten tonttu- ja lumiaiheisten laulujen lisäksi. 

Kotona olemme viettäneet perinteistä perhejoulua neljästään laittaen yhdessä ruokaa, syöden, saunoen, ulkoillen, pelaten lautapelejä ja kuunnellen musiikkia. Kohta hajaannumme kukin loppuvuodeksi eri paikkoihin, mutta vielä on hetki aikaa olla rakkaiden kanssa. 

Toivon sinulle oikein mukavaa vuoden viimeistä viikkoa ja erittäin hyvää uutta vuotta! 

Olkoon uusi vuosi täynnä uusia elämyksiä, rauhaa, valo, iloa ja suloisia säveliä sekä hiljaisuutta! 

Askeleita jouluun

 

Kaksi viikkoa jouluun. Kaksi leppoisaa viikkoa, hitaita askelia, yksi kerrallaan kohti valon lisääntymistä. Tämän postauksen kuvat ovat vuoden takaisia, sillä en ole juuri mitään tullut kuvanneeksi enkä niitäkään vähiä saanut siirretyksi koneelle. Sairasteluista olen kutakuinkin selvinnyt, mitä nyt vielä lääkekuuri on kesken poskiontelon tulehdukseen. Päivä päivältä joulu lähestyy, eikä onneksi enää tässä iässä aiheuta minkäänlaista paniikkia. Nautin kaikesta, siivouksesta leipomiseen ja erityisesti kaikenlaisesta näpräämisestä. 

Tänään innostuin aamusta jo rymsteeraamaan olohuonetta uuteen uskoon, koska halusin hakea pihalta pienen kuusen jo nyt. Isoa kuusta meillä ei ole ollut ainakaan viiteen vuoteen ja useimmiten kuusen on korvannut havukimppu maljakossa. Pikku kuusi oli nyt pakosta kaadettava, koska mokoma kasvoi terassilaattojen välissä. Mutta niin oli soma, kun upotin sen kivikasan keskelle vanhaan Riihimäen lasipurkkiin ja nostin vanhalle pulpetille olohuoneen pimeintä nurkkaa koristamaan. 

Huomenna on toinen adventtisunnuntai. Ensimmäisenä on aina iso ilo päästä laulamaan Hoosiannaa. Huomenna on iso ilo saada esikoinen monen kuukauden reissusta kotiin hetkeksi (= muutamaksi tunniksi, korkeintaan yön yli), kunnes hän jatkaa matkaa Lappiin vielä viikoksi ennen pidempää kotiutumista. 

Toivon sinun jouluvalmisteluihisi rauhaa ja lepoa. Valoisaa toista adventtia!

Hidasta elämää

 

Kiireiselle syksylle tuli taas yhtäkkinen pysähdys, flunssa joka osoittautui koronaksi. Niinpä on keskityttävä lepoon ja kuumiin juomiin, pysähdyttävä pienten asioiden äärelle. Loka-marraskuu on ollutkin jotenkin turhan vauhdikasta, enkä ole juuri valokuviakaan ottanut sitten Valkeakosken reissun. Tämän postauksen kuvat ovat lokakuulta, lempikuultani. 

Rantasauna- ja uintikausi on paketoitu ja mieli odottaa jo ensi kesää. En ole niin kuin isosiskoni, joka käy vieläkin vesijuoksemassa järvessä - ilman saunaa. Vanhin siskoistani sentään yhdistää avantouintiinsa saunan useimmiten, mutta tarvittaessa pulahtaa meriveteen saunomattakin. Minulle riittää tässä vaiheessa vuotta sauna ja suihku.

Syksy oli kaunis. Vesisadetta ei sitten loppujen lopuksi tullutkaan niin paljon, vaan kirkkaita päiviä oli mukavanlaisesti. Tai sitten olen jo unohtanut. Ikävät asiat unohtuvat helposti, mutta kivat ja rohkaisevat jutut muistan. Tälle syksylle on osunut erityisiä rohkaisun sanoja, jotka kantavat toivottavasti vielä pitkälle tulevaisuuteen. Olen monesti miettinyt sitä, miten suuri voima sanoilla on meille ihmisille. Joskus sanat ovat turhia, jos teot puhuvat niitä vastaan, mutta yleensä sanoilla voimme antaa toisillemme kauneinta, mitä meillä on. Oikeaan aikaan lausutuilla sanoilla voi saada paljon hyvää aikaan. Siksi pyrin itse kiittämään ja kehumaan aina, kun on vähänkin aihetta. Varsinkin silloin, kun koen itse tulleeni kosketetuksi jostakin, annan mielelläni palautetta vastapuolelle, oli sitten kyseessä avulias työkaveri, naapuri tai puoliso, hyvä ruoka, koskettava kirja, musiikkikappale tai saarna. 

Kesän kukat ovat jo kuihtuneet ja saaneet hennon lumikuorrutuksen täällä lounaisrannikollakin. Kynttilöiden kausi on alkanut ja lähestyvä joulun aika on saanut myös askartelukärpäset pörräämään lähettyvilläni. Voi, miten nautin, kun saan käsilläni aikaan jotakin kaunista! 

Rauhallisia marraskuun lopun päiviä sinullekin!

Valloittava Valkeakoski ja virkistävä Vivamo

 

Lomilla meillä on usein ollut tapana vierailla jossakin kotimaamme pikkukaupungissa, jossa emme ole ennen käyneet. Katsella paikkoja, syödä hyvin, yöpyä hotellissa. Tällä kertaa ajattelimme mennä Riihimäelle, mutta lopulta ajauduimmekin Valkeakoskelle. (Sorry, Riihimäki, ehkä seuraavalla lomalla sitten tutustumme!) Ennakkoon tiesimme Valkeakoskesta vain paperitehtaan, Mokkapirtin ja Hotelli Waltikan, jotka olivat tulleet tutuiksi Kontio ja Parmas -sarjasta tv:ssä. Syksyinen kaupunki yllätti meidät kauneudellaan. Waltikan rannasta lähti reilun kolmen kilometrin ja kolmen riippusillan kävelyreitti kauniissa järvimaisemassa. Sää oli syksyn parhaita, joten valokuvaamiseltakaan en voinut välttyä. 

Kesäkahvilana toimiva Mokkapirtti oli suljettu, mutta onneksi lähellä oli Valkeakosken Hakan kahvila Hakafood, joka sijaitsee Citymarketin yhteydessä. Kahvilassa nautiskelimme valtavan kokoisista leivoksista. Gluteenitontakin oli hyvin tarjolla ja kahvi oli hyvää. Plussaa vielä viihtyisästä sisustuksesta ja järvinäköalasta. 

Loman loppupuolen vietin Lohjanjärven rannalla Vivamon kurssikeskuksessa, jossa jälleen runoiltiin ihanalla ja osittain jo minulle tutulla porukalla. Kurssin ohjaajina oli kolme runoilijaa: Tytti Issakainen, Anna-Mari Kaskinen ja Pia Perkiö. Harjoittelimme Pian johdolla myös laulujen sanoittamista. Oli todella virkistävä viikonloppu, joka inspiroi varmaan vielä pitkään. Myös Vivamon ympäristö on omalla tavallaan inspiroivaa kaunista luontoa: 

Kurssilla paneuduimme ihmisen elämänkaaren eri vaiheisiin ja kirjoitimme runoja niin syntymästä, lapsuudesta kuin aikuisuudestakin, osin vanhuudestakin. Välillä uudelle runolle oli alkuvirittelyn jälkeen aikaa seitsemän minuuttia, välillä saimme hauduttaa runojamme yön yli. En sitten tiedä, kummalla tavalla tuli parempia, mutta tässä yksi kurssin aikana kirjoittamistani runoista: 

Olen avaralla

katse horisontissa

männyn rungossa

kanervankukassa

Olen kulkenut 

pitkiä mutkapolkuja

kiivennyt rinteitä nelinkontin

nähnyt ja kadottanut

luottanut ja melkein luovuttanut

Ja nyt kiitollisena katson

 kanervankukan hentoa punaa

männyn rungon syviä uurteita

taivaanrantaa jossa

valo leikkii 

vielä pitkään

Syksyn paino ja keveys

 

Viikot ja kuukaudetkin viuhahtavat ohi vauhdilla. Töissä on ollut melkoista kiirettä ja suoranaista painetta monen asian suhteen ja senpä vuoksi blogin päivittäminen on jäänyt. Välillä menee useita viikkoja, ettei edes ehdi tai jaksa kenenkään muunkaan blogia käydä lukemassa, mutta nyt on loma ja toivon ehtiväni yhtä ja toista väliin jäänyttä tehdä. Toisaalta en ole asettanut mitään lomatavoitteita muuta kuin lepäämisen ja voimien keräämisen. Yllä olevasta maisemasta voi päätellä, että voimien kerääminen on aloitettu - kiipeämällä lähistön lähes korkeimmalle kukkulalle. Eilen retkeiltiin hoitolasten kanssa, mikä oli oikein virkistävää, vaikka välillä mentiin semmoista ryteikköä, että piti kumartua kontalleen päästäkseen eteenpäin. 

Tänäänkin oli hyvä päivä. Aurinko helotti lähes pilvettömältä taivaalta ja lämpötilakin pysytteli vielä reilusti plussan puolella. Pihan laittaminen talvikuntoon edistyi pitkän harppauksen ja mieli oikein virkistyi kuulaassa syyssäässä puuhaillessa. 

Omenapuut antoivat loppujen lopuksi ihan mukavanlaisen sadon. Iloisen isosiskon kanssa pari viikkoa sitten keräiltiin viimeiset omenat puista. Löydettiin kasvimaalta yksi hyvänkokoinen kurpitsakin, vaikka luulin jo kaikkien mollukoiden märäntyneen sateissa. Kurpitsa päätyi siskon käsissä lyhdyksi: 

Syksyni ei ole kuitenkaan ollut pelkkää kiirettä ja touhua. Sopivasti olen onnistunut löytämään aikaa rakkaille harrastuksille. Aloitin kansalaisopistossa kirjoittajakurssin, josta olen ollut aivan innoissani. Vapaa-ajalla onkin tullut kirjoitettua vaikka mitä runoista proosatekstiin. Myös fyysisen kunnon ylläpitoon olen löytänyt sopivan rennon harrastuksen eli fascia-jumpan. Teen jumpassa opittuja liikkeitä paljon myös kotona. 

Kaiken maailmalla tapahtuvan vellonnan ja epävarmuuden keskellä on hyvä etsiä ja löytää arjesta ilonaiheita. Kauneus luonnossa jaksaa ihastuttaa päivästä toiseen. Kuihtuvat kukat ja syksyn värikkäät lehdet ovat ilo silmälle ja mielelle. Sateen ja tuulen vallatessa päivän tai illan on parasta sytyttää kynttilät ja käpertyä sohvalle lukemaan. Tällä hetkellä ajatuksia herättävää ja niin ajankohtaista luettavaa on Hanna Kivisalon kirja Huokaus on Jumalan nimi. Suosittelen lämpimästi! 

Aurinkoa ja myötätuulta sinun syksyysi!

Nyt on lukemisvimma! Onnea Joel Haahtelalle!

 

Viimeisin lempikirjailijani Joel Haahtela täyttää tänään 51 vuotta, joten onnea hänelle syntymäpäivän johdosta. Toivon lisäksi hänen kirjoittavan lisää kirjoja, jotka eivät syvällisyydestään huolimatta ole liian raskaita lukea, vaan aina niistä löytyy ajattelemisen aihetta ja kosketuskohtia omaan elämään. Tähän mennessä helsinkiläinen lääkäri Haahtela on kirjoittanut 14 kirjaa, joista nyt olen lukenut seitsemän ja kahdeksas on menossa. En ole lukenut kirjoja mitenkään painojärjestyksessä, vaan miten niitä on sattunut saamaan. Ensimmäisenä luin viime keväänä Espanjassa Jaakobin portaat - nimisen viime vuonna ilmestyneen pienoisromaanin, ja jäin kerrasta koukkuun Haahtelan upeaan kieleen ja tapaan kertoa tarinoita. Olen hurahtanut näihin teoksiin samoin kuin joskus alakouluikäisenä Enid Blytonin Viisikoihin, jotka luin kaikki, mitä käsiini sain. 

Haahtelan kirjoissa liikutaan usein ulkomailla ja mielestäni niistä aistii hyvin perehtymisen erilaisiin kulttuureihin ja kirkkokuntiin. Kirjoissa on paljon uskonnollisia elementtejä, mutta ei mitenkään tuputtaen, vaan luonnollisena osana elämää. Haahtelaa kiehtovat erilaiset mysteerit ja selittämättömät asiat sekä ihmisen mielen ja muistin tuottamat "kepposet". Siksi näitä kirjoja onkin mielenkiintoista lukea, koska ne ovat täynnä yllätyksellisyyttä ja syvällisiä ajatuksia. 

Eilen sain luettua Haahtelan romaanin Tule risteykseen seitsemältä, mikä on julkaistu vuonna 2002. Kirja sijoittuu Portugaliin johonkin aikaan ennen vuosituhannen vaihdetta ja kertoo viiden muusikon yhteisestä matkasta sekä päähenkilön isän etsinnästä. Kiinnostavaa itselleni oli erityisesti Portugalin maisemien ja elämäntavan kuvaukset, vaikka en itse ole käynyt maassa kuin kerran. Esikoisemme sen sijaan on muutaman viikon päästä lähdössä Lissabonin seudulle pariksi kuukaudeksi...

Tässä näyte Haahtelan tyylistä teoksessa Tule risteykseen seitsemältä: 

s. 74: ”Siinä on minun perheeni. Se ajelehtii maan halki kuin hylky, laiva ilman kapteenia, lapsi ilman isää. Musiikki on sen laiva ja meri sen soperteleva sydän. Minä katselen heitä liikutuksen vallassa ja äkkiä minusta tuntuu kuin olisimme viimeistä kertaa yhdessä, tällä tavalla, nauravina, huolettomina ja joutilaina. Olemme kasaantuneet yhteen tuulten mukana kuin ojissa rapisevat lehdet, mutta Inês on kohottanut meidät ylös ja ilman Inêstä olisimme kuin, mikä… taivaalle unohtunut zeppeliini. Ja vaikka olemme kaikki kovin erilaisia luonteiltamme, lepää välillämme hiljainen ymmärrys.”

Tuo kirja on kirjoitettu reilut 20 vuotta sitten, ja minusta Haahtelan tyyli on muuttunut vuosien varrella entistä kiehtovammaksi. Erityisesti tykkäsin kolmen pienoisromaanin sarjasta, jotka luin kyllä "väärässä" järjestyksessä, mutta sillä ei ollut sinänsä väliä, koska teokset ovat itsenäisiä eivätkä niiden henkilöt ole samoja. Sarjaan kuuluvat Adèlen kysymys (2019), Hengittämisen taito (2020) ja Jaakobin portaat (2022). 

Tuossa kuvassa on elämäni ensimmäinen kirjasto, alakouluni yhteydessä ollut sivukirjasto, joka valitettavasti on jo lakkautettu. Se avasi minulle uskomattoman suuren ja upean maailman, josta en ollut ennen tiennyt. Opin lukemaan ennen kouluikää, viisi-kuusivuotiaana, ja kodin lapsille sopivat kirjat olivat kouluikään mennessä jo jokseenkin luettu. Ala-asteen aikana kahlasin läpi kaikki lasten- ja nuortenkirjat, ja olikin ihana päästä sitten yläasteen myötä isompaan kirjastoon. Minulla on vielä tallessa lapsuusaikojen lukupäiväkirjoja eli sinikantisia vihkoja, joihin merkitsin ylös kirjan nimen, kirjailijan, kustantajan, julkaisuvuoden, sivumäärän sekä tähtiarvion. Tietenkin myös sen, milloin olin kirjan lukenut. Parhaimpina kuukausina kirjoja meni yksi per päivä, joskus sunnuntaisin kaksikin. Eivätkä ne aina olleet mitään ohuita sata- tai kaksisataasivuisia. 

Perjantaina vietimme koulussa kansainvälistä lukutaitopäivää ja puhuimme lukemisen tärkeydestä. Ilman lukutaitoisia ihmisiä ei tällaisessa bloggaamisessakaan olisi mitään järkeä, joten kiitos teille, lukijani, että jaksatte lukea näitä juttuja ja kommentoida!

Aurinkoa syksyynne!

Loppukesän tunnelmia

 

Elokuu on yksi lempikuukausistani. Kesää on vielä jäljellä ja säät ovat usein lämpimiä, vaikka samalla saattaa olla sateista niin kuin viime päivinä. Tälle viikolle on vettä saatu jo riittämiin, maanantainen 60 mm olisi jo ollut tarpeeksi ilman tämänpäiväisiä lisäyksiä. Mutta kaikki otetaan, mitä annetaan...

Sateiden väliin on onneksi mahtunut ihanan lämpimiä päiviä ja iltoja. Kävelylenkeillä olen saanut ihastella lähiseutujen kauniita peltoja ja tienvierten kukkarunsautta. Omalla pihallakin kaikki kasvaa rehottaa sen verran hyvin, että oli pakko aloittaa kasvien jakaminen ja uudelleen istutus. Liljakasvustoja olen harventanut ja levittänyt uusiin paikkoihin, samoin vuorenkilpiä. Vielä riittäisi tehtävää ja syksyn kukkasipulitkin odottavat istuttamista. Kaikista pihapuuhista kuitenkin nautin ja ne tuovat sopivaa vastapainoa työelämän kuvioille. 

Kesäkauden päätöstä eli venetsialaisia juhlittiin viime viikonloppuna. Saunoimme ja uimme sekä herkuttelimme nyyttärien merkeissä. Illan kruunasivat hämärän saapuessa syttyvät lyhdyt ja soihdut.  Kotipihallakin on ollut kivan tunnelmallista: 

Syksyn lähestyminen näkyy jo, mutta silti vielä jarruttelen. Kynttilöitä en sisällä ihan heti kaiva esille, mutta usein olen viime aikoina käpertynyt vilttiin ja uppoutunut hyvään kirjaan. Ja välillä olen uppoutunut kaappien sisuksiin ja raivannut turhaa roinaa pois. Roskis alkaa täyttyä, samoin kassit, jotka kiikutan vaatekierrätykseen, paperikeräykseen tai ekotorille. Yksi huone on jo raivattu, enää viisi jäljellä... 

Aurinkoista loppuviikkoa sinulle!

Olipa reissu! = Ihana kotiseutukierros ja vähän muutakin

 

Ensi alkuun varoitus: tästä tulee pitkä postaus, joka sisältää lapsuusmuistoja ja muuta nostalgiaa. Viimeinen lomaviikko hurahti reissatessa. Junalla tai oikeammin kahdella meni alkumatka täältä Varsinais-Suomesta Kokkolaan asti, jossa sain olla mukana siskontytön leppoisissa tupaantuliaisissa ja samalla juhlimme äitinsä kuusikymppisiä. Mukavaa oli myös päästä osallistumaan jo valmisteluihin ja mikäs siinä oli neljän naisen voimin puuhatessa salaatteja, kakkuja ja muuta herkkua juhlaväelle somistuksia unohtamatta.

Pikkuisella Elsa-koiralla riitti hämmästelemistä, kun uusi koti oli yhtäkkiä täynnä vieraita. Muuten, hassulta tuntuu, että meistä seitsemästä sisaruksesta vanhin on nyt sitten 60-vuotias - vastahan aloitimme omat koulutiemme! Veljeni ja vaimonsa kyydissä pääsin sitten jatkamaan matkaa lapsuuskotimme maisemiin, jossa on nyt veljen perheen uusi talo vanhojen rakennusten seurana. Tallella on vielä punamultainen, hieman vinksahtanut, liki sadan vuoden ikäinen talo,  syntymäpaikkani, jota verhoaa villiintynyt humalaköynnös vähän joka puolelta. Talossa ei ole kymmeniin vuosiin kukaan asunut, ja vieressä on lapsuuskotimme (en ottanut siitä kuvaa!), josta nyt homeongelmien vuoksi veljeni perhe joutui muuttamaan pois ja rakentamaan viereen uuden kodin. Eli samassa pihapiirissä on kolme taloa eri aikakausilta. 

Uusin talo pilkottaa tuossa kurkien taustalla. Alakuvassa on lapsuuteni yksi pelottavimmista paikoista eli riihi, jossa oli aina hämärää ja vahva viljan tuoksu. Pelottavin taisi olla traktoritalli, jonka öljytynnyri näytti pohjattomalta kaivolta - ja voi sitä kissaparkaa, joka sinne kerran putosi. Nyyh!

Lapsuuskotimme pihapiirissä on myös punamultainen aitta, jossa on kaksi osastoa: matto/vaateaitta ja ruoka-aitta. Mattoaitassa oli lapsena hauska leikkiä ja ruoka-aitta taas oli keskeisessä roolissa ainakin hautajaisissa, joita muistan lapsuudestani useita. Nyt aitan päätyseinää koristaa ikivanha kahvipannu:

Lomaviikkoni varsinainen "ohjelma" oli ihan omasta päästä keksitty eli päätin kerrankin käyttää tilaisuutta hyväkseni ja olla oikea kyläluuta. Lapsuuskotimme lähellä reilun 10 km säteellä asuu kolme tätiäni (Sininen, Punainen ja Vihreä), kaksi enoani ja muutama serkku, joten otinpa urakan ja vierailin yhtä serkkua lukuun ottamatta kaikkien luona! Pari vierailua päivässä neljän päivän aikana oli ikimuistoinen "maraton", mutta tykkäsin valtavasti ja jälkeenpäin harmittelin, kun en tajunnut tallentaa mitenkään (paitsi hataraan muistiini) kaikkia niitä hienoja ja hauskoja tarinoita menneiltä vuosikymmeniltä, joita sukulaiseni kertoivat useiksi tunneiksi venähtäneiden jutustelujen aikana. Kahvia kului mukikaupalla ja herkkuja tuli popsittua niin että napa rutisi. 

Yhdellä reissulla piipahdin myös ensimmäisen kouluni pihamaalla ottamassa muutamia kuvia. Siitä, kun koulutieni aloitin tässä pihapiirissä, on jo 51 vuotta! Päärakennuksessa oli kaksi luokkahuonetta ja kirjastosiipi sekä keittola ja opettajan asunto; ulkorakennuksessa taas vessat ja varastotilaa. Myöhemmin kyllä ulkohuusseista luovuttiin (miksiköhän?!) ja rakennettiin sisävessat ja suihkut päärakennukseen, mutta minä en ollut tätä muutosta enää kokemassa itse koululaisena.  Koulu on lakkautettu vuosia sitten, mutta toimii edelleen kylätalona.

Yhden päivän sain viettää lähes kokonaan nuorimman siskoni kanssa, jolla myös sattui olemaan syntymäpäivä. Teimme automatkan Liminkaan ja Kempeleeseen - paikkoihin, joissa ei ole tullut käytyä vuosikymmeniin. Limingasta löytyi kiva Kartanokahvila, jossa on esillä melkoinen määrä Arabian kahvikuppeja nostalgiaa huokuvissa huoneissa. Kävimme myös Liminganlahden lintutornilla ihailemassa hiljaista rantamaisemaa. Kempeleessä reissuun mahtuivat ostospaikat Versonpuoti ja Zeppeliinin kauppakeskus. 

Matka jatkui lapsuusmaisemista kälyn kyydissä Keski-Suomeen Keuruulle, jossa oli Aurinkorannikon Turistikirkon kesäpäivät. Saimme tuoreita terveisiä Espanjasta ja tapasimme monia tuttuja mieheni kanssa, joka tuli autolla paikalle. Keuruulla tuli myös uitua tämän reissun ainoat uinnit ja samalla koko kesän ainoat järviuinnit. 

Oli ihana palata kotiin reissusta väsyneenä, mutta monin tavoin virkistyneenä. Viimeinen lomapäivä menikin pyykkiä pestessä ja työhön valmistautuessa (henkisesti enimmäkseen).  Mutta tätä kiertoreissua muistelen vielä pitkään, sillä sukulaisia on aina ilo tavata, ja ainakin meillä on tosi mukava suku. Kiitos siis vielä kerran kaikille teille, ihanat!

 Aurinkoista elokuun jatkoa myös jokaiselle lukijalle!