Syysloman tunnelmia

 

Kesä meni niin vauhdilla ja monessa puuhassa, että emme ehtineet vierailla kummankaan kotiseuduilla. Tosin mieheni vanhemmat vierailivat meillä heinäkuussa, ja omaa perhettäni tapasin sekä heinä- että syyskuussa. Nyt kävimme Kokkolan seudulla kyläilemässä - neljän päivän aikana vierailimme kahdeksassa kyläpaikassa. Tuli tavattua kummankin sukua ja istuttua ihan rauhassa ruokapöydän ääressä useaan kertaan. Oli mukava nähdä tuttuja, joita harvoin tapaa. Anoppilassa tuli kuvattua pihalla anopin mielenkiintoisia asetelmia ja syysistutuksia. Muuten kamera sai olla aika rauhassa. 

Syyslomaviikkoa juhlistimme myös ystävien kesken viettämällä espanjalaista churro-iltaa. Yleensä Espanjassa churrot ovat aamupalasyötävää, mutta meille sopi paremmin ilta noille makeille herkuille. Kokeilimme myös kaneli-sokeri-kuorrutteisia churroja, millaisia emme ole kyllä Espanjassa nähneet, sillä yleensä churrot dipataan sulaan suklaaseen tai syödään sellaisenaan. Hyviä olivat myös gluteenittomina. Taikinahan on samantapainen kuin tuulihatuilla, mutta churrotangot paistetaan kuten munkit. 

Hyvää lokakuun loppua sinulle!

Avaraa ja niin kaunista

 

Viikonloppuna saimme nauttia upeista ulkoilusäistä lauantaisen aamupäiväsateen mentyä ohi. Sunnuntai oli oikein aurinkoinen ja kirkas päivä, joten lähdimme Kemiönsaaren puolelle käymään Ekniemen luontopolulla. Hassua, että emme ole ennen tulleet tuolla käyneeksi, vaikka matkaa on meiltä alle 30 km ja maisemat ovat kyllä melkein kuin Lapissa. Alueella on kaksi erimittaista luontopolkua, joista lyhyempi noin 3 km ja pitempi liki 6 km. Näkötornista pääsee ihailemaan maisemaa myös ja tornin juurella on reilunkokoinen laavu nuotiopaikkoineen. Ainut miinuspuoli oli liian pieni parkkipaikka, ainakin näin hienona päivänä, jolloin moni muukin oli päättänyt lähteä patikoimaan. 

Maasto on aika metsäistä, mutta välillä on laajoja ja avaria kallioalueita. Kallioilla on myös paljon tutkittavaa erilaisissa lohkareissa ja sammalten ja jäkälien muodostamissa matoissa. Polut on merkitty hyvin, mutta ovat osittain vaikeakulkuisia eli eivät sovellu huonojalkaisille. Joissakin paikoissa tosin on tehty puiset portaat ja rakentaminen näytti olevan osittain kesken vielä. Myös turvaköysiä on viritelty kalliopaikkoihin antamaan tukea. 

Tämä lokakuu on ollut erittäin kaunista ja melko lämmintäkin muutamia tuulisempia päiviä lukuun ottamatta. Toivottavasti jatkuu samanlaisena! Vielä neljä työpäivää ja sitten olisi viikon paussi. 

Aurinkoisia syyspäiviä sinulle!

Lokakuu, lempikuu (ja olipa hyvä kirja!)

 

Avasin aamulla uuden kuukauden. Mikä ihanan toivorikas ajatus juuri tälle kuulle olikaan tässä Elina Salmisen runokalenterissa:

Jos kerran

minut on tuotu jo

tähän asti

tälle pysäkille

niin enkö luottaisi siihen

että jatkonkin 

on joku katsonut

etten ole myöhässä mistään

minne ikinä olenkaan menossa

Teksti sopii tähän hetkeeni kuin veitsi voihin tai nenä päähän vanhoja kuluneita sanontoja lainatakseni. Kuukauden kuluttua tiedän tarkemmin, miten ja minne matkani johtikaan. Tänään vielä valo siivilöityy usvan läpi, mutta jonain päivänä on kirkasta. 

Sain juuri luettua hyvän kirjan. Kirjailija oli minulle uusi tuttavuus, vaikka monta kertaa vuosia sitten jo olin ajatellut tarttua hänen kirjoihinsa. Nyt uutuuskirja pomppasi silmilleni lasten kanssa kirjastokäynnillä kesken työpäivän. Oli hyvä, että pomppasi, sillä taisin löytää uuden lempikirjailijan. Niin paljon pidin kuusamolaistaustaisen turkulaistuneenTommi Kinnusen tyylistä kirjoittaa. Uusin teoksensa WSOY:n kustantama Pimeät kuut (Talvikirjaksi myös nimetty) sukeltaa vuoteen 1947 jonnekin korpeen lähelle Neuvostoliiton rajaa pieneen kyläkouluun, jonne saapuu opettajaksi kuusikymppinen Elna Suorajärvi. Opettajan taival tiettömän taipaleen takana olevalla koululla ei ole helppo, mutta Elna selviää vuodesta "sillä opettaa minä osaan, vaikka joidenkin mielestä hankala olenkin". 

Tommi Kinnunen, itsekin opettaja, osaa kuvata loistavasti sota-ajan opettajan arkea, kun kaikesta oli pulaa. Jokaista lyijykynääkin opettaja joutuu anomaan koulun johtokunnalta - ja nimenomaan naisopettaja. Elna uskoo, että miesopettajilla oli paljon helpompaa. Koululla asuva opettajatar hoitaa sujuvasti luokkahuoneen lämmityksen  oman huoneensa lisäksi, ja välillä joutuu jopa tarjoamaan yösijaa kauempaa tuleville oppilailleen pyryn saartaessa koko koulun. Kirjaa lukiessani ajattelin välillä, miten helpolla tämän päivän opettajat pääsevätkään, kun noista ulkoisista olosuhteista huolehtii joku muu. Yhtään vähättelemättä sitä kaikkea muuta, mitä itsekin opettajana joudun tekemään esimerkiksi tietotekniikkaan liittyen. 

Kinnusen kieli on ihastuttavan napakkaa, vailla turhia korulauseita. Sanat soljuvat luontevasti ja kauniisti. "Haluan irti itseni tarkkailusta ja hylätä elämän varmuuden. Ajautua sellaiseen pisteeseen, ettei vauhtia pysty säätelemään itse. Pakottaa ruumiini irti arkuudesta ja alituisesta kaatumisen pelosta. Särkyköön, minkä särkyä pitää. Mutta tehköön sen pian, sillä odottamaan olen jo kyllästynyt!" Kirja on kirjoitettu Elnan näkökulmasta minä-muodossa, ja minusta Tommi Kinnunen on onnistunut loistavasti tavoittamaan kuusikymppisen naisen sielunmaiseman. Elnan intohimo opettamiseen tulee myös hyvin esille ja opetussuunnitelmaa noudatetaan lähes pilkuntarkasti. Kuvaukset lapsista ovat myös hyvin koskettavia ja osuvia. Kansakoulun ja supistetun koulun maailma tulee lähelle. Muistan aikanaan 70-luvun alussa isosiskoni käyneen myös supistettua koulua. 

Elnan / Kinnusen elämänviisaudet uppoavat ainakin minuun:

Suosittelen!