Hitunen

Hitunen

lauantai 27. helmikuuta 2021

Loma loppuu ja talvikin?

 


Talvilomaviikkoomme on mahtunut paukkupakkasta, liukkautta, sumua ja kirkasta paistetta. Pari päivää on ollut niin keväisen oloista, että epäilen talven selän jo taittuneen. Tiaisetkin sirkuttivat jo siihen malliin, että kevät on tullut. Ja pihallamme paritelleet naapurin kissatkin kai sen aavistivat. Voi olla, että toukokuun alkupuolella mäkemme vilisee pieniä pörröturkkeja... 



Viikon aikana lumien haihtuminen on ollut huimaa. Hiihtäminen pellolla ei enää onnistu suurten multalaikkujen takia. Tiet alkavat olla ihan sulia ja pihallakin jo vihreä nurmi paistaa sieltä täältä ( vai sammaltako lienee?). Keittiön ikkunalla on jo rivi paprikoita omissa purkeissaan, samoin muutama pelargonian taimi. Yksi yllätyskasvikin on tulossa, mutta siitä teen ehkä myöhemmin oman tarinan. 

Ulkona on ollut säästä riippumatta kiva liikkua. Nautin sekä sumusta että auringonpaisteesta, molemmissa on puolensa. Lähiranta sumuisena oli upean vähäeleisen kuvauksellinen ja kaupunki aurinkokylvyssään toisella lailla kuvauksellinen. Jäiden lähtö merellä ja joella on erilainen tapahtuma. Tässäpä näitä viime päivien maisemia. 









Hyvää helmikuun viimeistä ja Kalevalan päivää
 (huomasitko Kalevalan suuren hauen kita auki joessa?)
 sekä mainiota maaliskuuta kaikille! 



keskiviikko 24. helmikuuta 2021

Onnellista

 

Syksyllä 1985 vietimme muutamia ikimuistoisia hetkiä tämän kaiteen ja kansallismaiseman äärellä. Sanotaan tämän maiseman vaikuttaneen Sibeliuksen Finlandian syntyyn. En tiedä, oliko maisemalla vaikutusta, mutta joka tapauksessa tuon mainitsemani syksyn jälkeen tuli uusi vuosi, jolloin helmikuussa astelin alttarille elämäni miehen kanssa ja siitä saakka ollaan yhteistä polkua tallattu. Tähän muistojen maisemaan palasimme nyt hetkeksi 35-vuotishääpäivänämme. Paikkahan on tietysti Aulanko Hämeen sydämessä. Nyt oli jäätävän tuulinen sää, joten emme lähteneet laskeutumaan tästä niitä yli 300 porrasta alas karhuluolalle, mutta syksyltä 1985 on sieltä albumiimme liimattu jokunen kuva. 

Aika monta viimeisimmistä hääpäivistä on tullut vietettyä ulkomailla, ja siksi nytkin piti jonnekin päästä reissuun. Kyllähän Hämeenlinna aina yhden ulkomaanmatkan korvaa, eikä tuottanut pettymystä tälläkään kertaa. Kaupungissa on hyviä ravintoloita syömiseen  ja kahviloita herkutteluun. Hieman mietitytti etukäteen, miten paljon porukkaa on liikkeellä ja onko koronan suhteen turvallista liikkua kaupungilla. Hiljaista oli, kuten tästä seuraavasta kuvasta voi päätellä. Saimmepa sitten erinomaista palvelua.

Ja herkuteltua tuli oikein monen viikon edestä! Samalla kun täytimme vatsaamme, olimme tyytyväisiä, että pystyimme omalta osaltamme tukemaan paikallisia yrittäjiä. Tsemppiä kaikille ravintoloiden ja kahviloiden pitäjille näinä rajoitusten aikoina!





Eikä reissua ilman museovierailua! Likimain ainoa auki oleva sattui olemaan Parolan panssarimuseo, joten se jos mikä sopi hääpäivän viettoon mainiosti. Olen joskus kuullut verrattavan avioliittoa esimerkiksi 30-vuotiseen sotaan, mutta meidän liittomme ei ole ollut mitenkään sotaisa, vaan nimemmekin jo velvoittaa aivan päinvastaiseen. Tietenkin omat ylä- ja alamäet jokaista parisuhdetta värittävät, mutta kaikesta on yhdessä selvitty, koska pohja on yhteinen. Jos on perusasioista samaa mieltä, ei mielestäni ole lopulta väliä, mistä hammastahnatuubia puristaa tai miten päin vessapaperi rullasta tulee. Toki joskus pikkuasioillakin on merkitystä, mutta se kuuluu elämään. 


Sukuakin tuli siis tavattua, ja menneitä muisteltua. Katse on kuitenkin parasta pitää eteenpäin suunnattuna. Menneistä voi ottaa oppia, ja olla kiitollinen tästä päivästä. Mikäli meille elinvuosia vielä suodaan yhdessä, tulemme edelleen pysymään saman pöydän ääressä ja nauttimaan toistemme seurasta. Pöydät kuluvat ja ihmiset uurtuvat, mutta elämä jatkuu, rakkaus pysyy ja kasvaa. Kasvaa, koska se on niitä harvoja luonnonvaroja, joka kasvaa vain tuhlaamalla. Olen niin kiitollinen ihanasta aviomiehestä!



lauantai 13. helmikuuta 2021

Iloista ystävänpäivää ja laskiaista

 


Talven valkoisuus häikäisee joka päivä. Uskomatonta, miten kauniilta kaikki näyttää valkoisella kuorrutettuna. Laskiaispullakin. Aurinko lämmittää kiteistä hankea ja saa usvan leijumaan peltojen yllä. Kaunistahan se on, ei voi kieltää. Laskiaista on hyvä viettää näillä keleillä, kun pakkanenkin on jo hellittänyt pahimman otteensa. Silti kevään ja kesän kaipuu alkaa kasvaa päivä päivältä.   Tässä vielä muutama talvikuva - sitten alkaa jo mielestäni riittää tämä talven hehkutus...



Kaupungilla joki on jo alkanut sulaa - lähestyvän kevään merkki sekin. Virtaava vesi kerää hurjasti vesilintuja, sorsia ja muita uiskentelmaan. 



Ystävänpäiväkin on huomenna. Lähdemme ystävien kanssa luontopolkua tarpomaan ja laskiaisesta nauttimaan. Miten paljon varsinkin tänä aikana hyvät ystävät merkitsevätkään! Jotenkin viime aikoina on ollut koskettavaa lukea uutisia ihmisten yksinäisyydestä, joka nyt koronaeristysten myötä on entisestään lisääntynyt. Olen kiitollinen, että aviomieheni on myös paras ystäväni. 

***

Talven suururakkana olen käynyt läpi vanhoja valokuvia tietokoneella. Tuhansia ja tuhansia niitä on, eikä malttaisi luopua mistään. Joistakin kuvista on tullut toisia rakkaampia, ja niihin palaa aina  uudelleen. Niin kuin näihin seuraaviin, jotka kertovat ystävänpäivästä tasan neljä vuotta sitten. Ajelimme mieheni kanssa halki andalusialaisen luonnonpuiston Ubriquen kaupunkiin. Näihin maisemiin kaipaan aika ajoin, vaikka täällä kotimaassakin viihdyn ihan hyvin. 






Luistavaa laskiaista ja iloista ystävänpäivää sinulle! 


Tämä kuva on samalta reissulta Vejerin kaupungista Andalusian länsirannikolta. 

maanantai 8. helmikuuta 2021

Valkoista, valkoista ja ripaus punaista

 


On tämä talvi sitten niin kaunis vuodenaika, että joka päivä saa ihailla ja huokailla, kun katselee ympärilleen. Oi, miten meitä nyt hellitään puhtaudella ja kauneudella aamu- ja ilta-auringon värjätessä muuten valkoisen maiseman hennon punertavaksi. Ja illlansuussa on ihana palata kotiin, missä pihalyhty (miehen rakentama)  toivottaa tervetulleeksi. 

Valkoista kauneutta olen ihaillut myös keittiössä, missä ikkunalla ollut jouluksi ostamani amaryllis alkoi ensin venyttää vartta hurjan pitkäksi ja lopulta avasi upeat uudet kukkansa leikattuani sen maljakkoon. Saman teki lahjaksi saamani punainen amaryllis. Eli toinen kukinta molemmilla nyt tammi-helmikuun vaihteessa, ja yhä ovat kukassa. Tulppaaneista on vain aika lyhyt ilo, mutta nämä amaryllikset ovat mukavan pitkäkestoisia ilostuttajia. Yritän vielä saada ruukkuihin jääneet sipulit uudelleen kukkimaan ensi jouluksi - en ole kyllä ennen onnistunut siinä, mutta aina voi yrittää uudelleen. 




Valkoista ja punaista oli tietenkin myös Runebergin päivän tortuissa, joita leivoin Yhteishyvä -lehden ohjeella gluteenittomina. Hyviä tuli. Runebergin päivän tienoilla tulee aina muisteltua rakasta, edesmennyttä äitiäni, jonka syntymäpäivä oli 6.2. Tänä vuonna hän olisi täyttänyt peräti 86 vuotta, mutta sai elää vain 67 -vuotiaaksi. Silti hän eli sisällöllisesti rikkaan ja mielenkiintoisen elämän, josta me 7 lasta olemme kiitollisia. Yhtä lailla helmikuun alussa tulee aina muisteltua myös isää, joka pääsi Taivaan kotiin helmikuun 2.päivänä 1986, jolloin hän oli 59 -vuotias. Hautasimme hänet 8.2. ja saman kuun 22. päivä vietimme mieheni ja minun häitä. Kutsut oli postitettu ja hääjärjestelyt pitkällä, joten oli vain sopeuduttava tilanteeseen, jossa tunteet vaihtelivat sanomattoman suuresta surusta ihanaan iloon yhden kuukauden aikana. Sellaistahan elämä joskus on, yllätyksellistä. 


Tänään iloitsen kauniin talven lisäksi levosta ja rauhallisista koti-illoista, jolloin tuli ritisee takassa ja saunakin lämpiää. Arki on leppoisaa ja iltaisin on aikaa lukea, piirtää, maalata, kutoa sukkia ja ihan vain löhötä sohvalla. Ilman koronapandemiaa varmaan kiitäisin tukka putkella ympäriinsä eri harrastuspiireissä. Eli jotain hyvää tässä eristyneisyyden ajassakin on. 

Rentoa helmikuun jatkoa sinulle!