Hiipien hiipuva kesä

 

Sumuiset aamut kosteine ruohonkorsineen tuovat syksyn hetki hetkeltä lähemmäksi. Kesän hehku hiipuu hiljalleen pois, vaikka satunnaisesti iltapäivisin vielä tuntuu mukavan lämpöiseltä. Vilja kypsyy leikattavaksi, marjat on melkein jo kerätty puolukoita lukuunottamatta. Maa tuoksuu mullalta ja jossain sieniltäkin. Näin se menee joka vuosi, ja silti tämä vuosi on ollut jotenkin erityinen. 

Kesä oli kaunis. Aurinkoa ja sadetta oli sopivasti minun makuuni. Kukkia ja kimalaisia myös. Pelasta pörriäinen -ajattelu on ollut pitkään jo totta meidän tontilla. Mäkimeiramin kukat ovat takuuvarmoja pörriäisten kavereita kuten alkukesän villit voikukat ja loppukesän kaunopunahatut. Perhosiakin ne keräävät ympärilleen kiitettävästi. 

Kesään mahtui sopivasti työtä ja lepoa. Ruisleipää ja mansikoita jätskin kanssa. Arkista aherrusta ja pieniä juhlahetkiä. Pikku retkiä sinnetänne ja takaisin, loikoilua riippukeinussa poutapilviä tuijotellen. Ja paljon saunomista ja uimista meressä. Liian vähän ystävien ja sukulaisten tapaamista, mutta muuten kesä oli oikein mukava. Leppoisa, sanoisin. 

Syksy saa tulla. Joutsenetkin ovat lähirannasta jo lähteneet, viimeisenä tämä yksinäinen, outo. Viimeisen iltansa se huitoi tuolla räpylällään, yritti syödä oikein onnistumatta. Sitten emme enää nähneet. Näkemiin! 

Mutta me tapaamme vielä, toivottavasti jo ensi kuussa. Kuulumisiin!

Elokuun kauneutta

 

Omalla pihallamme kukkii jälleen tämä tumma salkoruusu. Pisimmät kukkavarret ovat ylittäneet jo heinäseipäiden pituuden. Uusia nuppuja aukeaa joka päivä. Samassa rykelmässä taustalla toista seivästä vasten kasvaa humala, jolta nämä sulottaret ovat vieneet kaiken puhdin. 

Myös Ville de Lyon -kärhö on innostunut tänä kesänä pukkaamaan kukkaa tavallista komeammin. Minulla on sitä kahdessa paikassa, joista tämä on kukkinut jo ainakin 2-3 viikkoa ja toisessa on pelkkiä nuppuja. Nämä kuvat ovat jo muutaman viikon takaisia ja nyt kukkia on vielä enemmän. 

Kesälomareissuista viimeisimmän tein entiseen kotikaupunkiimme länsirannikolla. Ihana oli tavata ystävää vuosien takaa ja kulkea tuttuja katuja pitkin. Maisemat olivat kyllä muuttuneet melkoisesti, varsinkin entisellä asuinalueellamme, jossa nyt 30 vuodessa oli ehtinyt kasvaa puu jos toinenkin näkymiä muokkaamaan. Mutta kaupunginlahden rantakaan ei ollut entisensä, vaan sinne oli hienosti koottu Uudenkaupungin merellistä historiaa käsitteleviä tauluja ja runollisia tekstejä. 

Verestimme vanhoja muistoja myös shoppailemalla hieman. Sattui olemaan yhden kivijalkaputiikin muuttomyynti, ja niinpä melkein toteutin tämän taulun viestin kolmen mekon ostamisesta kerralla. Kaksi ostin ja lisäksi yhden neuleen. Kirpparilta löytyi kolmas mekko, joten voi melkein sanoa, että tämä "kerran elämässä" -ohje toteutui! Ja kun on shoppailtu, tulee nälkä ja jano, eikä Ugissa voi käydä poikkeamatta Pakkahuoneen kahvilaan. Gluteenittomien leivosten tarjonta oli sen verran hyvä, että otimme kaksi leivosta, jotka puolitimme, ja näin saimme maistaa molempia herkkuja. Hyvää oli, kuten yleensä aina Pakkahuoneella! 

Kaupungissa olisi riittänyt nähtävää moneksi päiväksi, mutta yksipäiväinenkin retki oli piristävä. Alisenkadun yllä ilahduttivat nämä sateenvarjot, vaikka onneksi ei satanutkaan. 

Jos et ole koskaan ennen käynyt Ugissa, nyt kannattaa vielä paikata aukko sivistyksessä. Kaupunginlahden rannalla olevissa makasiineissa on monta hyvää ruokapaikkaa, joista valitsimme uudehkon Bistro Bay -nimisen ravintolan. Ja voin suositella, taisi  olla kesän paras ravintola-annokseni: paneroitua kuhaa katkarapukastikkeella ja paahdetuilla vihanneksilla. Tällä kertaa emme ehtineet Bonk-museoon saati Taidetalo Pilvilinnaan, jotka molemmat ovat todella kiinnostavia paikkoja ainakin jos pitää taiteesta! Ja loppuun vielä vanha viisaus Uudenkaupungin murteella: 

Matkailua ja marjaterapiaa

Kiitos koronaviruksen tulipa sitten paikattua aukko sivistyksessä ja käytyä ihailemassa oikein perisuomalaista kansallismaisemaa Kolilla. En tiedä, miksi tuo kolkka on jäänyt meiltä katsomatta, vaikka lähellä olemme kyllä käyneet jo "häämatkalla" eli Lieksassa kesällä 1986. Nyt oli aika katsella Pielisen toistakin puolta. Ja olihan se vaikuttavan näköistä. 

Aloitimme nelipäiväisen reissun hakemalla esikoisen ja tyttöystävänsä pääkaupunkiseudulta ja suuntasimme sitten yöksi Keski-Suomeen Sumiaisiin veljen perheen mökille. Serkukset saivat viettää aikaa yhdessä pitkästä aikaa. Saunominen ja lempeässä järvivedessä uiminen kruunasivat illan. 

Seuraavana päivänä jatkoimme matkaa Kuopion kautta Kolille. Illansuussa perille saavuttuamme vastassa oli aikamoinen suttusää, ja pilvet roikkuivat alhaalla. Emme malttaneet jäädä silti sisälle hotelliin koko illaksi, vaan kiipesimme ihailemaan lähintä huippua eli Ukko-Kolia. Ja tulihan se maisema sieltä udun seasta lopulta näkyviin. 

Samana iltana ajattelimme illallisen jälkeen miniäehdokkaan kanssa lähteä vielä kuvaamaan auringonlaskua, joka ruokailun aikana näytti upealta. Otimme muutamia kuvia hotellin piha-alueelta ja matkalla ylös.  Kun pääsimme Ukko-Kolin huipulle (hotellista noin 400 metriä), taivas oli jälleen pilvessä ja tuntui turhalta ruveta kuvaamaan enää. Lähdimme saman tien takaisin kuultuamme eräältä pariskunnalta, että auringonlasku oli ollut upea hetki aiemmin. Noin sata metriä ennen hotellia alkoi taivaalta tulla vettä täysillä, ja vaikka juoksimme minkä kintuista pääsimme, kastuimme silti. Suomen kesä...

Huonoista sääennusteista huolimatta seuraava päivä valkeni aurinkoisena ja mikä tärkeintä - sateettomana. Lähdimme aamupalan jälkeen kiertämään Mökrän lenkkiä, josta tuli reilun kahdeksan kilometrin patikointi. Reitin loppupäässä Akka-Kolilla on Hiljaisuuden temppeli, josta oli enää lyhyt matka hotellille. Mökrän reitti ei sovellu huonojalkaisille, sillä siellä on paljon kiviä, juurakkoja ja nousua ja laskua, vaikka myös tasamaata ja helpompikulkuista metsikköä. Oikea polveni ilmoitti onneksi vasta loppumetreillä pahastuneensa tällaisesta vaelluksesta, mutta tokeni kyllä seuraavaan aamuun mennessä. 

Kolilta ajelimme kahden yön jälkeen Lappeenrannan kautta Helsinkiin ja sieltä vielä illalla kotiin. Reissussa on kiva käydä, mutta kotona on aina paras olla. 

Viimeisiä lomapäiviä viettelen marjastamalla, sillä mikä voisi olla parempaa terapiaa kuin metsän hiljainen suhina ja mustikoiden napsahtelu astian pohjalle. En koskaan poimi mustikoita koneella, sillä en pidä perkkaamisesta. Poimin hitaasti käsin suoraan pakastekelpoisia mustikoita. Vadelmien poimintakin käy terapiasta, ja niitäkin tänä kesänä tuntuu täällä ainakin riittävän. 

Iloista elokuuta sinulle!