Pieni lomanen pihapuuhien keskellä

 

Aika tiiviisti olemme viettäneet kesää yhtä ja toista puuhaillessa niin kotipihalla kuin kyläsaunalla, joten pieni yhden päivän lomanen teki terää. Perinteinen kesäreissumme suuntautui jälleen Kangasalan ihaniin maisemiin ja Mobilian automuseoon. Mielestämme museon kesänäyttelyt ovat joka vuosi olleet hyvin rakennettuja ja mielenkiintoisia myös ei-niin-teknisesti-orientoituneen (naisen) näkökulmasta, eikä Mobilia tuottanut taaskaan pettymystä. Kaiken lisäksi paikan ravintolasta saa hyvää lounasta, myös gluteenittomana. Ja plussana on kaunis ranta-alue, johon aina pakenen siinä vaiheessa, kun tekniikan ihmeet alkavat ahdistaa...

No, olihan siinä näyttelyssä paljonkin mielenkiintoista, mutta ei juuri tullut kuvattua sisällä, paitsi näitä hauskoja vanhoja mainostekstejä (Huom. meillä ei ole Chevrolet -merkkistä autoa) : 

Kotona on tullut kuljeskeltua lähimetsässä joka päivä. Mustikoita ja vadelmia on niin paljon, että ei meinaa ehtiä kaikkea poimia. Piirakkaa olen ehtinyt tehdä muutaman kerran, tässä kauratoscalla kuorrutettua gluteenitonta (oli niin hyvää...) :

Oma piha tuottaa muutakin satoa ja mm. kesäkurpitsat kasvavat vauhdilla. Nyt kokeilin broilerijauhelihatäytettä ja hyvää tuli siitäkin: 

Ja lempikukkani tsinniat ovat lopultakin avanneet nuppunsa hohtavan pinkkiin kukintaan. Terassilla kukkii lisäksi pinkkiä kesäneilikkaa (viime kesänä ostettua ja kuistilla talvetettua) sekä pinkkejä petunioita. 

Aurinkoista elokuun alkua! 

Pihaprojekteja piisaa...

 

... niin kasvien kanssa kuin muutenkin pihalla. Kasveja pitäisi harventaa ja siirrellä uusiin paikkoihin, mutta ei vaan kaikkea ehdi edes liki 10 viikon kesälomalla! Säätkään eivät aina sovellu kasvien siirtoihin, joten on parasta odotella syksyä. Tuota syyshortensiaa yläkuvassa en aio kyllä siirtää, se kun tuntuu viihtyvän tuossa paikassaan ja kukkii komeasti. Mutta oransseja päivänliljoja on aivan liikaa ja niistä pitäisi päästä eroon. Haluaisin mieluummin vaaleanpunaisia, vaikka se ei olekaan tällaisen rintamamiestalon pihapiirin perinteinen päivänliljaväri. Keltaiset, joita myös on paljon, ovat ihan ok. 

Kun Pekka Pouta lupaili muutamaa hellepäivää, olin juuri luvannut miehelleni, että seuraavan helteen tullessa en tee mitään. No, jäi tarkentamatta, että en aio tehdä mitään epämukavaa, vaan ainoastaan sellaista, mistä tykkään. Niinpä katseeni osui pihakeinuun, joka näytti kärsivältä hilseilevine petsauksineen ja osittain lahonneine jalkoineen. Maalin tätä projektia varten olin ostanut muutama kesä sitten Lidlistä, mitä nyt en ole yleensä pitänyt maalikauppana. Ehkä hurmaannuin maalin väristä, se kun oli Jade nimeltään. Mutta ensin oli rapsutettava irtoava petsi/lakka pois ja hiottava pinta hyvin. Aika laikukkaaksi pinta jäi, koska jotkut osat tulivat ihan puupuhtaiksi ja osassa taas petsi ei irronnut ollenkaan ja osa oli jotain siltä väliltä. Keinun paikka on kuitenkin puiden varjossa ja ajattelin, että lopputulos on sitten tekijänsä näköinen eli ei-niin-viimeisen-päälle. 

Keinun paikkakin kaipasi ehostusta, sillä noin 20 vuotta sitten (miten aika voikin kulua niin nopeasti!) luonnonkivistä latomani alusta oli painunut pahasti, eikä suurinta osaa kivistä edes näkynyt rikkaruohojen alta. Lisäksi syreenipensas oli villiintynyt ja tunki keinun syliin. Niinpä maalauspuuhien välissä oli hyvää aikaa kaivaa vuosia sitten lahjaksi saamastani kivikasasta isoimpia kiviä, jotka tietenkin olivat hautautuneet alimmaisiksi. Pahaksi onneksi aurinko paistaa kivikasaan lähes koko päivän, mutta hyväksi onneksi tämä keinupaikka on varjossa lähes koko päivän. Eli työolot olivat kohtuulliset. 

Paksu juuri tuossa kuvan keskellä kuuluu vieressä olevalle saarnille, joka on joskus tarkoitus kaataa. Siinä vaiheessa tuo juurikin on kai kaivettava ylös. Lopputulos parin päivän hellehuhkimisesta näyttää tältä: 

Maali ei ihan kunnolla peittänyt kaikkia ruskeita osia johtuen osittain siitä, että maali loppui kesken, mutta parempi tämä on kuin vanha, kulahtanut väritys. Kiveykseen olisi tarvittu enemmän isoja kiviä, mutta en jaksanut kaivaa niitä kovin syvältä kasasta ja osasyy lienee myös se, että näin yhdestä kivenkolosta käärmeen pään, joka luikahti kyllä nopeasti piiloon. Moiseen näkyyn olen kyllä tiennyt jo varautua ja niinpä en mene kivikasalle ilman kumisaappaita ja hanskoja, mutta silti, ei se nyt ilahduttanutkaan. 

Tässä keinussa istuessa näkymä on suoraan suihkulähteelle, joka sekin on tänä kesänä kunnostettu viime kesäisen rakentamisen jälkeen. Kunnostus tarkoittaa sitä, että valoimme kivet betoniin, koska kyllästyimme (jo yhdessä kesässä!) kaivelemaan roskia kivien välistä. Nyt on helpompaa altaan puhtaana pitäminen - toivottavasti. 

Syysleimutkin ovat jo aloittaneet kukintansa. Tosin näyttää jäävän aika vaisuksi niiden kukinta tänä vuonna, mutta onneksi nuo hortensiat paikkaavat tilannetta. Hämärtyvässä illassa valkoiset kukinnot hohtavat kauniisti. 

Syksy lähestyy, vaikka vielä on kesää jäljellä, vielä tulee kauniita päiviä...

(Toimiiko muilla Tokmannin aurinkokennovalaisimet? Nämä ovat kauniita, mutta noin kymmenestä vuosia sitten ostetusta tämä on ainoa, joka jaksaa palaa ympärivuotisesti. Välillä se tosin räpyttää iloisesti kuin kertoakseen, että huomaa minut. Muut ovat aikaa sitten sammuneet, jos nyt yleensä syttyivätkään.) 

Siskojen kanssa Tampereella

 

Jossain vaiheessa alkukesällä sain ajatuksen, että olisi hauska lähteä neljän siskoni ja kahden kälyni (veljiemme vaimot siis) kanssa viettämään kaupunkiviikonloppua jonnekin päin Suomea. Pitkän säädön jälkeen paikaksi valikoitui Tampere, jonne tietenkin oli toisilta pitempi matka kuin toisilta, ja joka oli toisille vieraampi kaupunki kuin toisille. Lopulta pääsimme melkein kaikki paikalle yhtä siskoa lukuun ottamatta - hänellä oli pätevä syy: hänestä tuli juuri reissumme aikana mummo/isoäiti/mamma - en vielä tiedä, millä nimellä hän haluaa itseään kutsuttavan vai saako pikkuinen tyttö itse aikanaan päättää, miten äitinsä äitiä kutsuu. No, joka tapauksessa me neljä siskosta ja molemmat kälyt vietimme mukavan paripäiväisen kesäisessä kaupungissa. 

Reissumme pääasiallisin tavoite oli viettää aikaa yhdessä höpötellen ja se toteutui hyvin, sillä emme majoittuneet tavanomaisessa hotellissa, vaan huoneistossa, jossa jokaiselle oli omaa tilaa, mutta myös yhteistä oleskelutilaa. Toki kiersimme kaupungilla kaunista kosken rantaa ihaillen ja kävimme syömässä hyvin. Meistä kuudesta vain yksi on "kirppis-allergikko", mutta me muut viihdymme kirppiksillä vähän liiankin hyvin, joten eihän niitä nytkään voinut väliin jättää, vaikka varsinaisesti emme shoppailemaan tulleetkaan. Ja pitihän joka turistin "must"-juttu eli Pyynikin näkötorni munkkeineen kokea. Maisemat näkötornista ovat kyllä hienot ja ne munkit - aivan erinomaisia, myös gluteenittomat. 

Siskot ja ne kälyt myös ovat huipputyyppejä, joiden kanssa aika hurahtaa kuin siivillä ja nauru (sekä itkukin joskus) on herkässä. Tästä reissusta jäikin sellainen fiilis, että pitää ottaa uusiksi ja vähän enemmän kuin kaksi yötä. Asumme kaikki eri puolilla maata ja näemme harvoin, joten tilausta tällaisille yhteistreffeille on. 

Aurinkoista heinäkuun loppupuolta sinulle!

Muista herkutella...

Perunkirjoituksesta Siperiaan

Luonto yllättää kerta toisensa jälkeen. Luulin jo, että kallionkoloon (isohkoon sellaiseen) vuosia sitten istuttamani neilikkaruusu menetti otteensa elämään viime talven pakkasissa, mutta sieltä se sitten pitkän odottelun jälkeen puski itsensä näkyville. Ja on aika täynnä nuppuja - sekä kirvoja. Mutta kukkii kuitenkin, mikä on pääasia. 

Lomalla on onneksi ollut aikaa myös lukea, vaikka sadepäiviä ei ole juuri ollutkaan. Niitä on kaivattu, sillä maa huutaa vettä. Tänään tuli ehkä desilitra normaalin teelusikallisen sijaan, joten hurraa! Ehkä kasvini selviävät vielä huomiseen tuolla desillä. Niin, siihen lukemiseen: lainasin alkukesästä kirjastosta ihastuttavan paksukaisen, joka kantaa nimeä Siperia. Se on Helsingin Sanomien toimittajan Jussi Konttisen omiin ja perheensä kokemuksiin pohjautuva kirja vuodesta, jonka perhe vietti Siperian perukoilla Jakutskin kaupungin lähistöllä viitisen vuotta sitten. Aivan loistava tietopaketti myös itänaapurin historiasta, luonnosta, kulttuurista, politiikastakin ja myös uskonnoista. Mielenkiintoisesti kirjoitettu teos käsittelee joka luvussa eri aihepiiriä, joten sitä voi lukea vaikka luvun sieltä, toisen täältä. Itselleni kirja tietenkin tarttui käteen siksi, että sain viettää kaksi lyhyttä pätkää kesälomillani Baikalin takaisessa Siperiassa (ei niin pohjoisessa kuin Konttisen perhe) viitisentoista vuotta sitten. 

Otsikko pitäisi oikeastaan olla toisinpäin, sillä ensin luin Siperian ja sitten vasta Roope Lipastin Perunkirjoituksen. Kirjat olivat tyyliltään ja sisällöltään aivan erilaiset, ja siksi sopivat hyvin kesälomalukemiseksi. Perunkirjoituksen idea on kahden noin nelikymppisen veljeksen matka Varsinais-Suomesta Itä-Suomeen isoäidin toisen miehen (veljesten vaari on kuollut jo aiemmin, kuten myös isoäiti) perunkirjoitukseen. Mukana kulkee koko ajan uurna, jossa isoäidin miehen maalliset jäännökset ovat. Matka on tapahtumarikas ja täynnä yllättäviä käänteitä, kuten myös kirjan loppuratkaisu. Lipastin tyyli on humoristista, ja hänellä on kyky nähdä komiikkaa aivan arkisissa tilanteissa. Vaikka Siperia olikin kirjana enemmän minun mieleeni, ei tämä Perunkirjoituskaan huono ollut - erilainen vain. 

Kesä alkaa kai kääntyä loppuaan kohti, koskapa rusopäivänliljat jo kukkivat. Ja syyshortensiassakin on jo komeat nuput, joten täytynee orientoitua siihen, että kohta on syksy. Koivut ainakin ovat heittäneet jo ruskistuneita lehtiään pihatielle sen verran, että oikein piti heilutella haravaa niiden poistamiseksi. Kuivuus kiusaa koivuja kaikista muista kasveista puhumattakaan. Kertokaa minulle, onko jossain päin maata satanut riittävästi muttei liikaa tänä kesänä!

Aurinkoista heinäkuun jatkoa sinulle! Nautitaan näistä valoisista päivistä ja öistäkin, vaikka sitten pimennysverhojen takana!