Reppureissulla Euroopassa, osa III (Hannover ja Berliini)

 

Töiden alettua loppukesä on ollut niin kiireinen, että en ole ehtinyt blogeissa juuri vierailla saatikka päivittää tätä matkakertomusta loppuun. Yritän nyt kuvien avulla muistella, missä kaikkialla reissun loppupuolella liikuimme. Yllä oleva kuva on Berliinistä Friedrichshainin kansanpuistosta, Märchenbrunnen - nimisestä Satujen suihkulähteestä, joka on valmistunut 1913 kansanpuiston tilauksesta. Suihkulähdettä reunustavat vanhoista saduista tutut hahmot, joista kuvassa on kukapa muu kuin Punahilkka suden kanssa. Puisto oli ihanan rauhoittava ja vilvoittava paikka hellesäässä, kun olimme muutama tunti aiemmin saapuneet täpötäydessä junassa Spandaun asemalle noin 14 km päähän pääasemalta, jonne saakka meillä oli liput. Jostain syystä juna vain jäi Spandauhun, mistä piti itse löytää jatkokyyti keskustaan. Tällaiseen siis saa varautua loma-aikaan junaillessa. No, se oli pienimpiä "murheita" reissussa. 

Hannoverissa (yllä) - reissun ainoassa sateisessa kaupungissa -  vietimme kaksi yötä ennen Berliiniin saapumista. Niinpä sateen vuoksi kaupunkikuvamme jäi melko ohueksi ja muutama nähtävyys- sekä puistokäynti jäi tekemättä. Toki sateessa oli pieniä taukoja, mutta keskityimme enimmäkseen shoppailuun. Paluulennolle olimme nimittäin varanneet reppujen lisäksi pienen matkalaukun, joka oli ensin ostettava ja sitten täytettävä jollakin eli vaatteilla. Saksassa kun oltiin olimme molemmat siskoni kanssa ajatelleet ostavamme jostain Riekerin kengät, mutta emme sitten löytäneet kuitenkaan omaan jalkaan ja makuun sopivia. 

Kaiken kaikkiaan Hannoveriin saapuminen kesti Amsterdamista seitsemän tuntia, aikataulun mukaan viisi. Matkalla juna yhtäkkiä pysähtyi keskelle metsätaipaletta, mistä noin puolen tunnin päästä siirryttiin lähellä olevalle pienen kylän asemalle. Kuulutukset tulivat ainoastaan saksaksi, mistä ymmärsimme, että jotain lapsiin liittyvää oli kyseessä. Juna oli raiteella hieman vinossa, mitä myös ihmettelimme. Lopulta lähes kahden tunnin odottelun jälkeen lähdin etsimään ravintolavaunua eväiden loputtua (mitä ei sitten tällaisessa pitkänmatkan junassa ollutkaan!). Tapaamani konduktööri suostui kertomaan pyynnöstäni englanniksi, että radalla oli ollut lapsia leikkimässä ja että heidän ruumiitaan etsitään. Järkytyimme, mutta onneksi seuraavan päivän uutiset eivät kyllä kertoneet mitään tällaista, vaan että nuorisojoukko oli tehnyt jotakin jäynää junaradalla, kuitenkaan kukaan ei ollut jäänyt junan alle.

Kuvassa yllä on yksi mielenkiintoinen puisto Hannoverin aseman lähistöltä. Sadetauon aikana uskaltauduimme kaupoista ulos raittiiseen ilmaan ja tutkailimme mm. holokaustimuistomerkkiä, jonka vieressä oli tällainen rakennelma kyltteineen. Tämä oli kohtaamispaikka, jonka kylteissä kehotettiin ihmisiä kuuntelemaan toisiaan. Jos kuuntelisimme enemmän ja tarkemmin, mitä toisilla on sanottavaa, oppisimme tuntemaan toisemme paremmin ja ehkä silloin paremmin myös vältyttäisiin kaikilta ristiriidoilta ja jopa sodilta. Puhutteleva paikka kaiken kaikkiaan, kuten myös alla olevissa kuvissa Berliinin holokaustimuistomerkki, jonka muodostaa 2711 betonipaasia. Kahden hehtaarin alueelle levittyvä muistomerkki on valmistunut 2005, ja sen valmistumiseen liittyy monenlaisia vaiheita. Rakennusvaiheen skandaalin aiheutti tieto, että yhtiö, joka toimitti kivipaasien pintaan töhrimisen estämiseksi levitetyn kemikaalin, oli sodan aikana valmistanut alihankkijana juutalaisten joukkotuhoamiseen käytettyä Zyklon B-myrkkykaasua. 

Keski-Euroopassa liikkuessa ei voi välttyä näiltä historiallisilta muistomerkeiltä ja muultakaan koko Euroopan historiaan vahvasti vaikuttaneelta asialta. Tuota ylläolevaa muistomerkkiä huomattavasti vanhempi ja kuuluisampi on Brandenburgin portti (alla) , jonka jokainen on varmaan nähnyt tv-uutisten taustalla. Portti on valmistunut jo 1700-luvun lopulla kuninkaanlinnaan johtaneen pääkadun Unter den Lindenin päähän. Portti ei ole mikään pikkuinen maamerkki, sillä se on 26 metriä korkea ja leveyttäkin on yli 65 metriä. Portin päällä on Quadriga-veistos, jossa voiton jumalatar istuu hevosten vetämissä vaunuissa. Itse Napoleonkin on marssinut tästä portista läpi - hiukkasen ennen meitä. 

Parasta Berliinissä olivat jälleen puistot. Kaupunki on ihanan vehreä ja kaupunkia halkovan Spree-joen rannoilla on kauniita kävely- ja pyöräilyreittejä. Tapasimme suomalaisparin, joka kertoi olevansa kymmenettä kertaa Berliinissä nimenomaan pyöräilemässä. Joukkoliikennekin toimi hienosti ja oli kohtuullisen edullista. 

Yllä olevassa kuvassa komeilee vuonna 1905 valmistunut Berliinin tuomiokirkko, jonne jonottamisen jätimme väliin. Keskityimme syömään eväitä puiston penkillä ja ihailemaan kaunista näkymää. Meille ei reissussa ollut tärkeintä kiertää jokaista kuuluisaa maamerkkiä, vaan lähinnä bongasimme niitä, mitä vastaan tuli. Monesta kohteesta on olemassa niin hyviä virtuaalisia esittelyjä, että aina ei ole järkeä käyttää tunteja sisäänpääsyyn jonotteluun, vaan mukavampaa on keskittyä nauttimaan tunnelmasta. Tulee sitä paitsi edullisemmaksi ;)

Kaiken kaikkiaan kymmenen päivän reissu helteisessä Keski-Euroopassa oli mielenkiintoinen, hauska, yllättävä, silmiä avaava. Parhaaksi käymistämme neljästä suurkaupungista nousi ehdottomasti Amsterdam, mutta Berliini on hyvänä kakkosena. Näissä molemmissa riittäisi moneksi kerraksi katseltavaa ja koettavaa. 

Reppureissulla Euroopassa, osa II (Amsterdam)

 

Amsterdam on polkupyörien ja kanavien kaupunki. Ihastuttava suorastaan, ainakin kesäaikaan. Neljästä reissumme kaupungista ehdottomasti ykkönen; kaupunki, johon voisi palata uudelleen ja pidemmäksi aikaa. Kaksi päivää, kaksi yötä oli ihan liian lyhyt visiitti, mutta maistiaisiksi sopiva. Sää suosi noin 22-24 asteen lämpötiloilla, ei hellettä, ei sadetta, joten täydellistä aikaa tutustua kaupunkiin kävellen. Hienoa oli myös joukkoliikenteen toimivuus ja edullisuus. Viidentoista euron lipulla sai ajella kaksi vuorokautta mielin määrin paikallisjunalla, ratikalla, metrolla ja bussilla. Vieläpä lauttamatkat leveimpien kanaalien rannoilta toisille olisivat kuuluneet hintaan. 

Tulimme Amsterdamiin reppuinemme siis junalla Pariisista maanantaipäivänä. Junamatkan odottelussa oli pienoista jännitystä, sillä edellisiltana Pariisi-Amsterdam -junat olivat kolme tuntia myöhässä. Maanantaina oltiin sentään aikataulussa, mutta ongelmia aiheutti se, että isolle osalle matkustajista oli myyty liput istumapaikkoineen junan loppupäähän, joka jostain syystä tiputettiin pois Belgian Brysselissä alkupään jatkaessa matkaa Hollantiin asti. Puolivälissä meidän oli siis kerättävä reppumme ja etsittävä paikat täpötäydestä junan alkupäästä. Niinpä loppumatkan istuimmekin parin amerikkalaispojan kanssa eteistilassa taittoistuimilla ja aina välillä jouduimme pomppaamaan ylös ohikulkevia ihmisiä väistääksemme. Saimme sentään istua, sillä osa porukasta seisoi koko loppumatkan, sillä paikkoja ei vain ollut tarpeeksi. Tähän kannattaa Euroopassa reissatessa varautua, sillä junat ovat ainakin näin heinäkuussa täyteen buukattuja. Elokuussa varmaan vielä enemmän. 

Mutta kaiken vaivan arvoista oli päästä tutustumaan Amsterdamin silmiähivelevään kauneuteen. Kukkia, puita, puistoja, kukin koristeltuja polkupyöriä, ihania taloja hurmaavine sisäänkäynteineen. Polkupyöriä kaupungissa tosiaan riittää, sillä niitä on kaupungissa kutakuinkin yhtä paljon kuin asukkaita eli 900 000, josta vuokrapyöriä noin 10 000. Me emme vuokranneet pyöriä, sillä tykkäämme liikkua kävellen ja julkisilla, vaikka pyörällä olisi päässytkin helposti vähän kauemmaksi. Pyöriä tuli ja meni koko ajan ja sai olla tosi tarkkana, ettei jää pyörän alle, kun ylittää esim. pyöräväylää. Kellään ei näyttänyt olevan kypärää päässä, mikä meitä kyllä kauhistutti, kun pyörien vauhti oli kävelijän silmiin melkoisen kovaa. Pyöräilyn sanotaan olevan osa Amsterdamin identiteettiä. 

Toinen osa kaupungin identiteettiä ovat varmasti kanavat, joita riittää niitäkin. Hauskoja asuntolauttoja näkyi paljon kaikenlaisten veneiden ja vesijettien lisäksi. Kerran pysähdyimme kuuntelemaan kadulla kaunista pianonsoittoa ja lopulta paljastui, että joku pianisti istui asuntolautassaan ja soitto kantautui avoimesta ovesta kadulle asti. Kävimme myös tunnin mittaisella kanavaristeilyllä, jossa näki kaupunkia toisesta perspektiivistä. 

Amsterdam on kaupunki, jonka muistan jo lapsuudessani herättäneen minussa kiinnostusta luettuani jonkun kirjan, jonka tapahtumat sijoittuivat Amsterdamiin. Muistan kirjasta sen, miten lapset käyttivät hollannikkaita ja miten he luistelivat talvisin kanavia pitkin. Aikuisiällä kiinnostukseni on herättänyt Keukenhofin tulppaanipuisto, jonne vielä joskus haluaisin käymään tulppaanien kukinta-aikaan. Nyt kiertelimme muita puistoja, jotka olivat lähellä hotellejamme (olimme yhden yön kummassakin hotellissa, eri puolilla kaupunkia). Jälleen päädyimme jättämään pois ohjelmasta "pakolliset" vierailukohteet kuten Anne Frankin talon ja museon, jonne liput olisi pitänyt varata viikkoja etukäteen. Teini-iässä Annen päiväkirja teki minuun suuren vaikutuksen ja tottakai kävimme katsomassa hänen asuintaloaan ulkoapäin. Onneksi nykytekniikalla pääsee tutustumaan moniin kohteisiin virtuaalisesti, jos ei halua käyttää aikaa jonottamiseen ja itse paikan päällä kiertelyyn.

Mitä muuta kertoisin tästä mielenkiintoisesta kaupungista, joka pitää kyllä itse kokea?! Pariisin jälkeen ilahdutti se, että löysimme rautatieaseman läheltä ravintolan, josta sai gluteenitonta pizzaa ja pastaa. Lisäksi ekan hotellimme vieressä oli gluteeniton kahvila, jossa kävimme myös herkuttelemassa juustokakuilla. Tehtyäni kakku- ja kahvitilauksen kassalla myyjätär kysyi, olemmeko suomalaisia. Kun ihmettelin, mistä hän sen arvasi, hän sanoi englannin kielen aksenttini olevan samanlainen kuin eräällä suomalaisella ystävällään. Näin helppoa on siis tunnistaa suomalainen ulkomailla - no, minut tunnistaa jo melkein vaaleasta hius- ja ihonväristä, mutta siskoni on tummahiuksinen ja häntä onkin usein luultu eteläeurooppalaiseksi. 

Kahden upean päivän jälkeen jätimme sanoimme näkemiin Amsterdamille ja hyppäsimme Hannoveriin menevään junaan. Se junamatka olikin taas omalla tavallaan mieliinpainuva ja viiden aikatauluun merkityn tunnin sijaan istuimme junassa seitsemän tuntia. Siinäpä alkua seuraavalle postaukselle...

Reppureissulla Euroopassa, osa I (Pariisi)

 

Sattuipa niin, että armas aviomieheni sai vuosi sitten päähänsä osallistua hyväntekeväisyyspyöräilyyn, jonka tavoitteena oli ajaa Suomesta Pariisiin ja samalla kerätä rahaa lasten syöpäsairauksien tutkimukseen ja hoitoon. Mieheni, joka koskaan ole pitänyt pyöräilystä, hurahti täysin ja niinpä ajattelin, että vähintä mitä minä voin tehdä arvostusta osoittaakseni on mennä Eiffelin juurelle häntä vastaan. Yksin en olisi kyllä reissuun lähtenyt - minulla on varmaan Euroopan huonoin suuntavaisto - mutta sain puhuttua kartta päässä syntyneen isosiskoni mukaan oppaaksi. Lisäksi en ollut koskaan vielä nähnyt Eiffel-tornia livenä, vaikka olin pari kertaa Pariisissa käynytkin. Sumu ja sakea lumipyry veivät näkymät aiemmilla kerroilla niin tyystin, että torni näkyi vain ostamissani jääkaappimagneeteissa.

Siskon kanssa saavuimme reppuinemme Pariisiin lentäen perjantaina illansuussa. Kuten kuvistani huomaa, tällä kertaa torni näkyi sekä päivänvalossa että yövalaistuksessa. Hienohan se on missä valossa tahansa. Ja sangen suuri. Eipä ihme, että tornin juurelle mahtui satoja ihmisiä piknikille, ja sääkin suosi iltaista istuskelua noin 28 asteen lämpötilalla. Seuraavana päivänä mentiinkin sitten reippaasti yli kolmenkympin, kun nämä Turun joukkueen urhot kurvasivat fillareillaan (huom. sähköttömillä) paikalle:

Joukkue teki matkaa lähtöpäivästä torstaista reilun viikon verran saapuen perille seuraavan viikon lauantaina, jolloin minulla oli treffit tornin juurella ukkokullan kanssa. Vähällä oli, että hän olisi ehtinyt livahtaa jo tiehensä, kun joukkueen aikataulu oli tiukka ja heidän piti polkea vielä velodromille, jossa olikin sitten varsinainen kansanjuhla. Kymmenien eri maiden joukkueet kokoontuivat juhlimaan yhteistä tavoitetta ja sen saavuttamista (lasten hyväksi kerättiin kaikkiaan yli 8 miljoonaa euroa). 

Joukkue jatkoi velodromilta omiin iltajuhliinsa ja ansaitulle juhlaillalliselle. Me siskon kanssa kiertelimme turistijoukossa ympäri kaupunkia. Varsin tutuksi tulivat metro- ja junakartat. Välillä metrolinjat olivat poikki ja matkaa jatkettiin bussilla, mutta enimmäkseen julkinen liikenne sujui hyvin, mitä nyt hirveästi ihmisiä kaikkialla. Kaupunki vaan on niin iso, että junassa tai metrossa saa helposti menemään tunnin, vaikka ei kymmentä kilometriä pidemmäksi olekaan menossa. Vaihtoja ja vaihtoja...

Pariisi oli helteinen, kaunis, osin myös sotkuinen johtuen varmaan turistien suuresta määrästä näin heinäkuussa. Vink-vink: älä koskaan matkusta Euroopan suurkaupunkeihin heinä-elokuussa, jos vain suinkin voit sen välttää. Me emme voineet välttää, joten oli matkustettava. Ihastuimme Montmartren kukkulaan, jossa kököttää valtava Sacre Coeur -kirkko. Porukkaa oli kuin pipoa kaikkialla, joten emme halunneet helteisessä illassa jäädä jonottamaan kirkkoon sisälle, missä olisi toki voinut olla viileämpää. Hyvä kuitenkin, että jaksoimme tarpoa kaikki sadat portaat ylös mäelle, josta oli kyllä ihan mukavat maisemat.

Pari yöpymistä sujui mukavasti Eiffel-tornin lähellä olevassa hotellista, sitten vaihdoimme rautatieaseman kupeeseen sillä matkamme jatkui maanantaiaamuna kaukojunalla Amsterdamiin. Juna-asemakin oli kaunis ja hervottoman suuri myös. 

Jos oikeasti haluaisi tutustua Pariisiin ja sen kaikkiin upeisiin nähtävyyksiin kunnolla, pitäisi kaupungissa viettää vähintään viikko, eikä sekään olisi kuin pintaraapaisu. Louvressa käyneet sanovat sen vaativan kokonaisen päivän aikaa. Ja kun se Monalisakin on niin pieni, ettei sitä meinaa siellä nähdäkään, emme tuhlanneet vähiä Pariisi-päiviämme taidemuseoon. 

Reppureissumme jatkui siis Hollantiin, mistä kirjoittelen joku toinen päivä. 

Voisiko jo olla kesä?!

 

Kesäkuun alku on ollut niin viileää ja sateista, että oikein kunnolla kesäfiilikseen en ole vielä päässyt. En kaipaa helteitä, mutta vähän lämpimämpää saisi olla, ihanne minulle olisi 22-23 astetta. Jatkuvaan tuuleenkin alan jo kyllästyä, kun ei edes kukista saa kunnon kuvia tuulen heilutellessa terälehtiä vimmaisesti. No, mutta paljon hyvääkin on tässä alkukesän viileydessä ollut, mm. se, että olen saanut luettua jo kuusi kirjaa, mikä on enemmän kuin monena elämäni kesänä koko kesän aikana yhteensä. Ja kaappejakin on tullut siivottua turhista romuista - ei huono juttu sekään. 

Tänään on mentävä kasvimaalle katsomaan, mitä siellä on tapahtunut vai onko tapahtunut mitään sitten kylvämisten. Toiveikkaana kylvin toukokuun lopussa porkkanat, punajuuret, tillit, pinaatit ja istutin tietysti pottuja. Ne ovat ainakin puskeneet jo vihreää lehteä näkyviin. Kesäkukat majailevat vielä kasvihuoneen suojissa, kun en ole halunnut tuoda niitä sateeseen terassille. Ehkä tänään sekin tapahtuu. 

Talviturkki on heitetty alle 15-asteiseen meriveteen, mutta uimisesta ei kohdallani juuri voi puhua. Pari lyhyttä vetoa ja äkkiä saunan lämpöön takaisin. Kylmäuinti ei ole minun juttuni, vaikka joskus pari talvea sitä harrastinkin. Isosiskoni (molemmat) harrastavat myös talvikaudella ajoittain uintia luonnonvesissä ilman saunaa, toinen ei koskaan oikeastaan saunaa edes kaipaa. Muistan hänellä joissakin asunnoissa saunan olleen varastona, kun ei saunalle muuta käyttöä ollut. Niin meitä suomalaisia on monenlaisia :)

Kesäloma on alkanut siis hyvin verkkaisesti. Ei reissuja, mutta ihanaa olla välillä ihan rauhassa kotona. Kirjat vievät onneksi toisiin maailmoihin...

Nautitaan kesän antimista kaikin aistein!

Tuli kevät

 

Pääsiäinen, ilon ja valon sekä uuden elämän juhla. 

Nautitaan keväästä, lämmöstä, läheisistä ympärillämme. 

Hiljennytään pääsiäisen sanoman äärelle: 

Valo on voittanut pimeyden.

Ikiaikainen risti ja tyhjä hauta 

julistavat yhä Elämän voittoa. 

Rauhallista pääsiäistä!

Oli talvi

 

Silmänkantamattomiin valkoista maisemaa, ilta-auringossa kultaisena kimaltavaa. Ensimmäistä kertaa elämässäni sain piipahtaa pidennetyn viikonlopun verran Pohjois-Lapissa, Inarin kunnan alueella Saariselällä. Helmikuun alussa lunta oli lounaissuomalaisesta näkökulmasta hurjan paljon, mutta lappilaisittain vähän eli alle metrin. Harmi, etten nilkkavammasta toipilaana voinut lähteä hiihtämään, mutta moottorikelkkailukin avarsi maisemaa huimasti. Paikallisessa hotellissa työskentelevä esikoisemme järjesti meille ikimuistoisen viikonlopun poronruokintoineen ja illallisineen. Revontuliakin pääsimme näkemään ihan kävelemällä pihatiellä - ilman kalliita bongausreissuja.

Pääsimme myös käymään niin Ivalon kuin Inarinkin keskustassa. Inarissa vierailimme upeassa Siidassa, saamelaismuseossa. Itseäni ihastutti Aihkkin ajassa -näyttely, jossa vanhojen mäntyjen elämää oli käsitelty taiteen keinoin. Myös kaikki museon muut osastot olivat hyvin tehtyjä ja värikylläisine pukuineen kiinnostavia. Pukuja oli paitsi vitriineissä myös videoesityksissä runsaasti. 

Lappi jätti kaipuun kunnollisiin lumitalviin, jollainen toki viime talvi täällä eteläisessä osassa maata olikin. Tämä talvi on taas ollut aika kaukana noista Lapissa koetuista lumielämyksistä, mutta onneksi hiihtolomaviikolle saatiin ripaus lunta ja kunnon jäät järviin ja merellekin. Lomaviikolla olemme nauttineet jäällä kävelystä kirkkaassa auringonpaisteessa. Muuten loma on mennyt kerrankin kotikulmilla ja ihan kotona siivoten, leipoen, lukien ja piirrellen. Rentoa siis, mikä kaiken reissaamisen jälkeen on tuntunut todella tervetulleelta. 

Aurinkoisia kevätpäiviä odotellen ja sinullekin toivotellen

Hitunen

Vuoden ensimmäinen eli miten yllätys muuttaa monta asiaa

 

On hyvä suunnitella välillä elämää eteenpäin tätä päivää vähän pidemmälle, mutta toisaalta on aina varauduttava siihen, että ei sitten kaikki menekään omien suunnitelmien mukaan. Hyvä sekin, sillä uskon, että loppujen lopuksi tapahtuu se, minkä pitääkin tapahtua. 

No niin, joulun jälkeen pakkasimme (tai oikeastaan jo joulupäivänä ja tapanina) reput ja yhden pienen matkalaukun kolmen viikon reissua varten. Eli käsimatkatavarat niin sanotusti, sillä meillä ei ole tapana raahata mukana ylimääräistä tavaraa. Silti joku paita jäi taas käyttämättä. Heti arjen koittaessa viuhahdimme vauhdilla etelän lämpöön, mikä kyllä oli enimmäkseen tavanomaista viileämpää sorttia tällä kertaa. Siitä huolimatta valo varsinkin valloitti ja nautimme täysin siemauksin ensin pikku kylästä vuorella ja sen jälkeen vuodenvaihteen tienoilla kaupunkihotellissa majailusta tai lähinnä pitkistä rantalenkeistä. Ennen loppiaista siirryimme pikkukaupunkiin vanhoihin, tuttuihin maisemiin viideksi päiväksi. Vuokra-autolla huristelimme sinne sun tänne ja löysimme jälleen uuden ja upean patikkareitin. Iloitsin suuresti näistä patikoinneista ja juoksulenkeistä rannalla, sillä moneen vuoteen ei ole ollut näin kivutonta liikkuminen polvien näkökulmasta. Syynä varmaan koko viime talven tekemäni polvijumppa aina uutisia tms. katsoessa. 

Noissa kahdessa yläpuolen kuvassa vanhoja tuttuja maisemia Mijaksen vuoren rinteiltä. Alapuolella on kuvia Marbellasta länteen sijaitsevan Manilvan patikkareitiltä. 

Sitten koitti loppiainen ja pakkailimme jälleen tavaroita isompaan kaupunkiin paluuta varten. Iltapäivällä teimme kävelylenkin kaupungilla ja palasimme hieman haikeina väliaikaiseen kotiimme, jossa olemme viettäneet muutaman vuorotteluvapaatalven. Tuttua pihapolkua kävellessä hetkeksi keskityin kai johonkin muuhun (eikä minulla ollut puhelin kädessä) ja niinpä astuin laatoituksen ja nurmikon rajalle sillä seurauksella, että oikean jalan nilkka nyrjähti ikävästi ja kaaduin nurmikolle hurjan huudon säestämänä, mistä tietenkin edelläni polkua mennyt mieheni säikähti ponnahtaen viereeni. Kampesi minut pystyyn ja sai jotenkin raahattua minut olohuoneen sohvalle. Nilkka turposi sen näköiseksi kuin olisi tennispallo teipattu ulkosyrjään kiinni, joten ei auttanut muu kuin alkaa soitella kansainväliseen sos-numeroon ja saada sitä kautta vakuutusyhtiön maksusitoumus lääkärikäyntiin. Oltiin juuri loman puolivälissä - niinpä loppupuoli reissusta menikin sitten kyynärsauvojen kanssa hypellessä. 

Seitsemän lääkärikäyntiä, kolme röntgeniä ja yksi magneettikuvaus (näistä puolet Suomessa) myöhemmin sain oman loman päätteeksi viikon sairausloman ja diagnoosin lievästä murtumasta sekä nivelsiteiden revähdyksestä. Tänään olin vuoden ensimmäisen päivän töissä eli voiton puolella asiassa nyt ollaan, vaikka kävelyni ei ihan normiripeää vielä olekaan. 

Kaiken tämän hyvä puoli oli se, että tuli jälleen todettua hyvän matkavakuutuksen tarpeellisuus (kiitos Lähi-Tapiola, tämä ei ole maksettu mainos tai onhan siitä vakuutuksesta kyllä maksettu) ja kansainvälisten lääkäripalveluiden toimivuus. Toki välillä harmaita hiuksia aiheutuu siitä, että kaikki lääketieteellinen sanasto ei vielä ole ihan hallinnassani varsinkaan englanniksi, saati espanjaksi. Lisäksi hyvää tapahtuneessa oli se, että sain luettua vajaan kolmen viikon aikana kuusi kirjaa sekä kasan lehtiä ja kirjoitettua monenlaista tekstiä itsekin. Tuli myös ajateltua paljon ja ihan vain loikoiltua sohvalla. Näköjään on niin, että minua täytyy tietyin väliajoin muistuttaa sohvalla lojumisen tärkeydestä, ellen sitä vapaaehtoisesti itse muista ottaa huomioon. 

Kaiken kaikkiaan loma oli erittäin antoisa ja mieliinpainuva. Yllä oleva kuva on Artola Dunesin esteettömältä rannalta jostain Fuengirolan ja Marbellan väliltä. Kävin testaamassa kyynärsauvojen kanssa, mutta sopisi siis pyörätuolilla liikkuvillekin. 

Aurinkoista talven jatkoa kaikille blogini lukijoille! 

Otetaan ilolla (ja joskus itkulla) vastaan, mitä elämä tänä vuonna tuo. 

Espanjan "voikukka", kevään merkki