Kesä on...

 

... silloin, kun on auringonpaistetta ja sadetta sopivasti sekaisin lämpöä unohtamatta. Rakeitakin joskus tulee kuten eilen, mutta sitten taas paistoi oikein lämpimästi. Raekuuron aikaan istuin sopivasti kahvihuoneessa, ilman kahvia tosin. Tänään korkkasimme kahvihuonekauden virallisen epävirallisesti avatuksi kahvin, raparperimössön ja jäätelön ryydittämänä. 

Villiys on päässyt pihalla valloilleen. Joka paikkaan tunkevat ne iänikuiset vaahterantaimet, onneksi myös tällaiset söpömmät ilopilkut. Tuo lupiini on sitä hyvää lupiinia, mutta tuntuu sekin leviävän ihan kiitettävästi. Kasvimaalla taas ovat talven jäljiltä päässeet vuohenputket vauhtiin. Mäkimeiramikaan ei ole pysynyt rajatulla alueella, vaan pikkutaimia löytyy joka raosta, missä vain vähänkin on multaa. Pakko niitä on karsia, vaikka se niin hyvä perhoskasvi onkin. Kasvimaa saa vielä odottaa kylvöaikaa eli sitä, että lapiointikykyinen ehtii maata kääntämään. 

Joka kevät tapahtuu aina sama juttu: kaikki kasvit ryöpsähtävät kasvamaan yhtä aikaa ja hirvittävällä vimmalla. Ihan kuin pelkäisivät, että aika loppuu kesken ja ehditä kukkimaan ennen talvea. Melkein kaikki kasvit siis, ainahan niitä hidastelijoita joukkoon mahtuu. Meidän tontilla ainakin kuunliljat lähtevät hitaasti kasvuun. Erityisesti tykkään tuosta kirjavalehtisestä kuunliljasta, jonka nimen äsken katsoin, mutta jo unohdin. 

Tulppaanit alkavat olla kukintansa loppuvaiheissa, mutta tässä vielä jokunen kuva. Alemman kuvan keltainen on sama kuin tämän postauksen ekassa kuvassa. Syksyllä täytyy istuttaa noiden keltaisten kaveriksi punaisia ja ehkä lisää keltaisia. 

Joskus ajattelen, mitähän äitini tykkäisi meidän pihasta näin keväällä. Hän oli suuri kukkien ystävä, piti kyllä myös kasvimaapuuhista. Vielä viimeisenä syksynään äiti oli ostanut liiloja syysleimuja, joita ei sitten ehtinytkään istuttaa omaan pihaansa. Ne ovat kukkineet jo 20 vuotta meidän pihassa ja tuovat siksi mieleen äidin aina kun menen syysleimupenkin ohi. Tosin viime vuosina olen laiskasti niitä lannoittanut ja siksi kukinta on ollut heikkoa. Alakuvan liiloja iiriksiä on tällä tontilla yksi penkillinen jo edellisen tai sitä edellisen asukkaan peruja todennäköisemmin. Me ollaan asuttu tässä vuodesta 1997 asti eli aika vanhoja nuokin kukat ovat. 

Hirveän paljon olisi pihalla jaettava ja istutettava kasveja uusiin paikkoihin. Tänä keväänä erityisesti akileijat näyttävät matkustelleen pitkin pihaa kuin myös sormustinkukat ja jopa yksi varjoliljakin aivan toiseen päähän pihaa. Hauska seurata, mitä milloinkin löytyy eri puolilta. Suurin osa saa jäädä siihen, mihin kotiutuvat, mutta välillä yritän kasata samaa sorttia yhteen kohtaan, kunnes ne taas päättävät itsekseen lähteä vaeltamaan. 

Jos hyvin käy, pääsen vielä viimeisellä kouluviikolla töihin.

 Elän toivossa, että lääkärikin on samaa mieltä. 

Aurinkoista toukokuun loppua!