Valloitamme vanhoja vuoria, koska emme ole enää nuoria

 

Yksi parhaista asioista täällä Espanjan etelärannikolla ovat vuoret, joiden katselemiseen en minä ainakaan väsy. Kiipeäminen onkin sitten toinen juttu - usein se on väsyttävää, mutta kaiken vaivan arvoista. Otsikon "vanhoja vuoria" tarkoittaa tässä kohtaa sitä, että olemme käyneet tälläkin vuorella pari kertaa aiemmin. Vanhat tutut (jutut) ovat helppoja, uusien kanssa on iän lisääntyessä aina vähän enemmän haastetta. 

Benahaviksen alueella sijaitseva Montemayor kohoaa 579 metrin korkeuteen meren pinnasta eli ei ole mikään kovin korkea vuori täällä päin. Suomessa jos tuollainen paiskattaisiin vaikka kotikonnuilleni Pohjois-Pohjanmaalle - olisihan se aikamoinen näky! Mutta täällä se on kohtuullisen pieni, mutta aikojen saatossa ollut erittäin tärkeä vuori alueen puolustuksen kannalta. Huipulla on ollut linna, jonka rakennusaikaa ei ole ihan tarkkaan pystytty määrittämään. Jossain 1000 -luvun tienoilla ilmeisesti, mutta nyt jäljellä ovat kuitenkin rauniot. 

Vuorten valloitus on jokseenkin helppo aloittaa Montemayorille kiipeämällä. Autolla pääsee Benahaviksen keskustaan, josta lähtee hyvä asfalttitie ylöspäin. Jossain vaiheessa se tietenkin loppuu, muuttuu soratieksi ja sitten on enää polkua, ihan lopussa kivikkoa, jossa mennään liki nelinkontin. Matkaa autolta kertyi reilut 3 km suuntaansa. Mennessä siihen upposi tunti ja 12 minuuttia, palatessa nippanappa alle tunti. Tuon kumipuun juurelta, jossa mieheni seisoo, alkaa reissun haastavin osuus, muutama sata metriä huipulle. 

Horisontissa näkyvä isompi vuori on La Concha, jonka huipulle kiipesimme kuusi vuotta sitten, ja tavoite on jossain vaiheessa ehkä kevätpuolella yrittää uudestaan. Mutta nyt nautimme näistä maisemista. Alhaalla Välimeren rannalla näkyvät Marbella ja San Pedro de Alcantara, jossa asuimme aiemmilla vuorotteluvapaillamme ja nytkin alkuviikot. 

Tätä kirjoittaessani katselen tummuvaa iltaa ja kaupungin valoja hieman idempänä. Muutimme tällä viikolla suomalaisten suosikkialueelle Fuengirolaan, tosin emme ihan keskelle kaupunkia. Asumme ylhäällä vuoren rinteellä, josta on kyllä ihan mainiot näkymät merelle. Toinen juttu on se, että aina, kun palaamme jostain tähän kotiin, on edessä ylämäki. Tuli sitten kävellen tai autolla, mäkeä ei voi välttää. Rantaan on kävellen matkaa reilu kilometri, mutta sieltä ylös kiipeäminen ei ole mikään vartin juttu. Mutta emmehän tulleet tänne löhöilemään, vaan nauttimaan liikunnasta. 

Hyviä hiihtokelejä sinne Pohjolaan sekä oikein rauhallista adventtiaikaa! 

(Tuosta portailla nautiskelijasta voi ottaa mallia. Siinä se vietti lähes koko päivän.)