Lokakuu, lempikuu (ja olipa hyvä kirja!)

 

Avasin aamulla uuden kuukauden. Mikä ihanan toivorikas ajatus juuri tälle kuulle olikaan tässä Elina Salmisen runokalenterissa:

Jos kerran

minut on tuotu jo

tähän asti

tälle pysäkille

niin enkö luottaisi siihen

että jatkonkin 

on joku katsonut

etten ole myöhässä mistään

minne ikinä olenkaan menossa

Teksti sopii tähän hetkeeni kuin veitsi voihin tai nenä päähän vanhoja kuluneita sanontoja lainatakseni. Kuukauden kuluttua tiedän tarkemmin, miten ja minne matkani johtikaan. Tänään vielä valo siivilöityy usvan läpi, mutta jonain päivänä on kirkasta. 

Sain juuri luettua hyvän kirjan. Kirjailija oli minulle uusi tuttavuus, vaikka monta kertaa vuosia sitten jo olin ajatellut tarttua hänen kirjoihinsa. Nyt uutuuskirja pomppasi silmilleni lasten kanssa kirjastokäynnillä kesken työpäivän. Oli hyvä, että pomppasi, sillä taisin löytää uuden lempikirjailijan. Niin paljon pidin kuusamolaistaustaisen turkulaistuneenTommi Kinnusen tyylistä kirjoittaa. Uusin teoksensa WSOY:n kustantama Pimeät kuut (Talvikirjaksi myös nimetty) sukeltaa vuoteen 1947 jonnekin korpeen lähelle Neuvostoliiton rajaa pieneen kyläkouluun, jonne saapuu opettajaksi kuusikymppinen Elna Suorajärvi. Opettajan taival tiettömän taipaleen takana olevalla koululla ei ole helppo, mutta Elna selviää vuodesta "sillä opettaa minä osaan, vaikka joidenkin mielestä hankala olenkin". 

Tommi Kinnunen, itsekin opettaja, osaa kuvata loistavasti sota-ajan opettajan arkea, kun kaikesta oli pulaa. Jokaista lyijykynääkin opettaja joutuu anomaan koulun johtokunnalta - ja nimenomaan naisopettaja. Elna uskoo, että miesopettajilla oli paljon helpompaa. Koululla asuva opettajatar hoitaa sujuvasti luokkahuoneen lämmityksen  oman huoneensa lisäksi, ja välillä joutuu jopa tarjoamaan yösijaa kauempaa tuleville oppilailleen pyryn saartaessa koko koulun. Kirjaa lukiessani ajattelin välillä, miten helpolla tämän päivän opettajat pääsevätkään, kun noista ulkoisista olosuhteista huolehtii joku muu. Yhtään vähättelemättä sitä kaikkea muuta, mitä itsekin opettajana joudun tekemään esimerkiksi tietotekniikkaan liittyen. 

Kinnusen kieli on ihastuttavan napakkaa, vailla turhia korulauseita. Sanat soljuvat luontevasti ja kauniisti. "Haluan irti itseni tarkkailusta ja hylätä elämän varmuuden. Ajautua sellaiseen pisteeseen, ettei vauhtia pysty säätelemään itse. Pakottaa ruumiini irti arkuudesta ja alituisesta kaatumisen pelosta. Särkyköön, minkä särkyä pitää. Mutta tehköön sen pian, sillä odottamaan olen jo kyllästynyt!" Kirja on kirjoitettu Elnan näkökulmasta minä-muodossa, ja minusta Tommi Kinnunen on onnistunut loistavasti tavoittamaan kuusikymppisen naisen sielunmaiseman. Elnan intohimo opettamiseen tulee myös hyvin esille ja opetussuunnitelmaa noudatetaan lähes pilkuntarkasti. Kuvaukset lapsista ovat myös hyvin koskettavia ja osuvia. Kansakoulun ja supistetun koulun maailma tulee lähelle. Muistan aikanaan 70-luvun alussa isosiskoni käyneen myös supistettua koulua. 

Elnan / Kinnusen elämänviisaudet uppoavat ainakin minuun:

Suosittelen!