Raatteen tiellä ja Kiannon mailla

 Kesälomareissumme suuntautui tänä vuonna Kainuuseen, jossa Suomussalmi tarjoaa etenkin historiasta kiinnostuneille paljon mielenkiintoista nähtävää ja koettavaa. Jo peruskoulussa varmaan liki kaikki Suomen koululaiset ovat tutustuneet Ilmari Kiannon Punainen viiva -teokseen tai Ryysyrannan väkeen. Kirjailijan elämä herää eloon opastetulla retkellä Turjanlinnaan, jossa sijaitsi Kiannon perheen koti. Suomussalmelta tai tarkemmin ottaen kyläkeskuksesta Ämmänsaaresta pääsee laivalla Turjanlinnaan tutustumaan, sillä sinne ei mene autotietä.

Parinkymmenen minuutin laivamatka Kiantajärvellä sisälsi jo oppaan kertomaa historiaa paikoista ja henkilöistä, jotka täällä ovat aikanaan vaikuttaneet. Laivan saavuttua rantaan siirryimme tutustumaan Turjanlinnasta jäljellä oleviin rakennuksiin, joissa "Iki" Kiannon kädenjälki vielä näkyi, vaikka osa on entisöitykin. Kirjailijana Kianto oli tekstien rakastaja, mikä näkyy hyvin pihapiirissä ja rakennuksissa erikielisinä tekstinpätkinä, varsinkin latinaksi. 

Turjanlinna poltettiin talvisodassa ja rakennettiin uudelleen sodan jälkeen. Harmillisesti linnassa oli rakennusvirhe, jonka vuoksi uusi linna paloi ensimmäisen lämmityksen yhteydessä. Tämän jälkeen Turjanlinnaa ei enää rakennettu uudelleen. Paikalla on pieniä piharakennuksia, jossa on jäljellä alkuperäistä esineistöä ja ennenkaikkea tunnelmaa.

Suomussalmella kävijän ehdoton käyntikohde on Raatteentie museoineen ja muistomerkkeineen. Mieheni on aina ollut kiinnostunut sotahistoriasta, joten tätä reissua oli haaveiltu kauan. Ja täytyy sanoa, että oli kyllä mieliinpainuva päivä, josta ensin vietimme pari tuntia Raateentien museossa tutustuen todella kiinnostavaan ja hyvin tehtyyn näyttelyyn, jossa talvisodan historia tuli kerrattua. Erityisen puhuttelevia olivat yksittäisten, sodan kokeneiden ihmisten tarinat, joita näyttelyn lomaan oli sopivasti upotettu. 

Aloitimme päivän tältä talvisodan muistomerkiltä, jonka huipulla kellot soivat tuulessa surumielisesti. Muistomerkkiä ympäröi 17000 kivenjärkälettä, yksi jokaista talvisodassa Suomussalmella menehtynyttä ihmistä kohti. Suuri osa menehtyneistä oli ukrainalaisia, joille Suomen talvi yli 30 asteen pakkasineen oli liikaa johtuen osin heikoista varusteista. 

Sota on aina jollain tavalla järjetöntä, mutta tuolla Raatteentien museossa käynti sai arvostamaan entistä enemmän suomalaisten sotilaiden uhrauksia. Ilman heitä meillä ei olisi Suomea sellaisena kuin se nyt on. Pieni maamme teki uskomatonta sotahistoriaa, sillä suuri itänaapurimme oli jo etukäteen painattanut maamme valtaamisen (tai katkaisemisen) juhlimista varten tarvittavia lauluja ja ottanut sotajoukkojensa mukaan paljon muutakin juhlarekvisiittaa. Talvisodasta selviäminen oli Suomelle ihme, jota myös koko muu maailma ihmetteli. Sodan alussa Suomussalmella joukkojen suhde oli 1:100 eli hyökkääjiä oli satakertainen määrä suomipoikiin nähden. Unohtaa ei saa sitäkään, että kansamme rukoili silloin ahkerasti Jumalan varjelusta ihan presidentti Kalliota myöten. 

Yksi Raatteentien vaikuttavimmista muistomerkeistä on mielestäni venäläisten muistomerkki, jonka takana kohoaa upea kelottunut honka. Muistomerkin viereltä lähtee polku läheiselle suolle, jossa on toinen pysäyttävä paikka. 

Raatteentien varrella on paljon nähtävää, mm Purasjoen juoksuhaudat ja erilaiset poterot. Tien päässä on lisäksi vartiomuseo ja näkötorni sekä Cafe Ukraina, jota pitää ukrainalaissyntyinen nainen. Kaiken kaikkiaan Raatteentie on hyvä käyntikohde jokaiselle, joka vähänkään arvostaa vapaata isänmaata. Vaikka itse olen enemmän taidemuseoiden ystävä, niin Raatteentien museo, Raatteen portti, oli mielestäni yksi parhaista museoista, joissa olen käynyt.