Hiipien hiipuva kesä

 

Sumuiset aamut kosteine ruohonkorsineen tuovat syksyn hetki hetkeltä lähemmäksi. Kesän hehku hiipuu hiljalleen pois, vaikka satunnaisesti iltapäivisin vielä tuntuu mukavan lämpöiseltä. Vilja kypsyy leikattavaksi, marjat on melkein jo kerätty puolukoita lukuunottamatta. Maa tuoksuu mullalta ja jossain sieniltäkin. Näin se menee joka vuosi, ja silti tämä vuosi on ollut jotenkin erityinen. 

Kesä oli kaunis. Aurinkoa ja sadetta oli sopivasti minun makuuni. Kukkia ja kimalaisia myös. Pelasta pörriäinen -ajattelu on ollut pitkään jo totta meidän tontilla. Mäkimeiramin kukat ovat takuuvarmoja pörriäisten kavereita kuten alkukesän villit voikukat ja loppukesän kaunopunahatut. Perhosiakin ne keräävät ympärilleen kiitettävästi. 

Kesään mahtui sopivasti työtä ja lepoa. Ruisleipää ja mansikoita jätskin kanssa. Arkista aherrusta ja pieniä juhlahetkiä. Pikku retkiä sinnetänne ja takaisin, loikoilua riippukeinussa poutapilviä tuijotellen. Ja paljon saunomista ja uimista meressä. Liian vähän ystävien ja sukulaisten tapaamista, mutta muuten kesä oli oikein mukava. Leppoisa, sanoisin. 

Syksy saa tulla. Joutsenetkin ovat lähirannasta jo lähteneet, viimeisenä tämä yksinäinen, outo. Viimeisen iltansa se huitoi tuolla räpylällään, yritti syödä oikein onnistumatta. Sitten emme enää nähneet. Näkemiin! 

Mutta me tapaamme vielä, toivottavasti jo ensi kuussa. Kuulumisiin!