Sadonkorjuuta ja synttärihulinaa

Pikkuinen kirsikkapuumme antoi tänä kesänä parhaan satonsa ikinä. En muista, milloin puu on istutettu, mutta jänikset kalusivat sen rungon paljaaksi yhtenä runsaslumisena talvena rungonsuojien yli. Leikkasin puun poikki noin 20 cm:n korkeudelta, ja siitäpä se vain lähti kasvamaan. Nyt parimetrinen puu oli ennen sadonkorjuuta kuin sateenvarjo, jossa oksat taipuivat kirsikoiden painosta maahan asti. Happamista kirsikoista tuli hillosokerin avulla oikein kelpo hilloa, jota mieheni keitteli satsin toisensa perään.

Tänä vuonna istutin vain kaksi kesäkurpitsan tainta, koska useamman olen todennut olevan meille kahdelle syöjälle liikaa. Kukkia tuli valtavasti varsinkin tähän alkukesän kasvihuoneessa roihunneeseen yksilöön, mutta moni kurpitsanalku ilmeisesti lämmön ja kosteuden vääristä määristä johtuen mätäni niille sijoilleen. Eilen kuitenkin sain korjattua satoa sen verran, että tein perinteisiä kesäkurpitsa-jauhelihaveneitä uunissa. Ja kyllä maistuivat hyviltä!

Juuri ennen sukulaisreissulle lähtöä huomasin puutarhassa uuden liljan avanneen ensimmäiset kukkansa, joita oli tasan kaksi, eikä sitten enempää tullutkaan. Enpä muista tämän liljan nimeä, kun en enää viime vuosina ole jaksanut/viitsinyt kirjata kaikkia ostamiani taimia ylös. Kaunis kuitenkin, ja se riittää minulle.

Parin anoppilassa vietetyn päivän jälkeen ajelimme Pohjois-Pohjanmaalle lapsuuskotini maisemiin, jossa vanhempi veljistäni asuu vaimonsa kanssa. Talo on matalan ja soistuneen järven rannalla, eikä vesi ole ollut uimakelpoista sitten lapsuuspäiviemme. Järvellä viihtyvät niin kurjet kuin joutsenetkin puhumattakaan pienemmistä siivekkäistä.

Meistä seitsemästä sisaruksesta veljeni oli nyt viides, joka saavutti puolen vuosisadan rajapyykin. Vietimme juhlat vanhassa, pääosin veljeni ja serkkumme kunnostamassa heinäladossa, jossa lapsena hypimme heinäkasojen päällä tuolla katonrajassa. Vieraita kävi päivän aikana toista sataa, ja mukava oli tavata sukua ja tuttuja, vaikka kaikkia en heti tunnistanutkaan. Sääkin oli mitä mainioin, ei tuskaisaa hellettä eikä myöskään sadetta.

Ihana oli myös yöpyä järven takana Täti Sinisen ja miehensä pihalla asuntoautossa sekä kipittää tien toiselle puolelle Täti Punaisen valmistamaa aamiaista nauttimaan. Kiitos vielä kerran!  Vanhempiemme kuoleman jälkeen muu suku on tullut rakkaammaksi meistä sisaruksista monelle ja tätejä puolisoineen onkin nimetty varaäideiksi ja -isiksi.

Kotimatkalla saimme vielä nauttia upeista järvi- ja peltomaisemista halki elokuisen Suomen. Maisemien lisäksi huomasin bongailevani erilaisia pilviä - niitä kun ei ole tänä kesänä juurikaan näkynyt!

Vielä muutama lomapäivä ja sitten saan taas kokea oppimisen iloa yhdessä lasten kanssa...