Pikkuinen

Ruoho oli vihreämpää aina seuraavan kiven takana. -Syön tästä vähän ja sitten lisää tuolta, Pikkuinen ajatteli. Hiljalleen se ajautui aina vain kauemmaksi muusta laumasta. Yhtäkkiä pieni jalka lipesi ja Pikkuinen luiskahti jyrkänteeltä alaspäin, kunnes piikkipensaan oksat pysäyttivät sen. Siinä se sitten kyhjötti hiljaa uikuttaen. Auringon säteet polttivat ensin ja pikkuiselle tuli jano. Vähitellen päivä alkoi viiletä ja aurinko painui vuorten taakse. -Miksei kukaan auta, ajatteli Pikkuinen tuskastuneena.

Yksinäinen kotka liitelee rotkon yllä. Pikkuinen tuntee itsensä kotkaakin yksinäisemmäksi. -Kotka saa itse valita reittinsä, se lentää missä tahtoo, Pikkuinen miettii kaihoisasti. -Minun on vain oltava tässä ja kärsittävä. Niin, kärsittävä, kunnes joku tulee ja auttaa minua. Tai kunnes... Enempää Pikkuinen ei voi ajatella, sillä se tuntee itsensä pahoinvointiseksi. Se tajuaa, että se on itse aiheuttanut oman huonon olonsa. Ja vain siksi, että se halusi katsoa, miten vihreää ruoho on seuraavan kiven takana. Ja seuraavan ja seuraavan.

Illan hämäryys laskeutuu rotkoon. Pikkuinen makaa hiljaa ja liikkumatta piikkipensaan juurella. Se on jo miltei luopunut toivosta. Hiljaa se ummistaa silmänsä ja ajattelee vielä kerran tuttua laumaansa. -Ehkä joku on jo huomannut, että yksi puuttuu joukosta tai ehkä kukaan ei uskalla lähteä etsimään, ehkä kukaan ei välitä. Pikkuinen huokaa raskaasti ja sen silmänurkasta valahtaa kyynel.

Ja juuri ennen kuin pimeys heittää viittansa vuorten ylle, Pikkuinen kuulee tutun Paimenen äänen. Eikä Pikkuista enää pelota.