Haikeuksia ja iloja

 

Kevään valo ei ole niin haikeaa kuin syksyn. Siinä valossa on ollut hyvä miettiä elämän suuria kysymyksiä. Niitäkin, jotka saavat aikaan haikeutta, jonkin peruuttamattoman tajuamista. Erään tuttavan saattohoito päättyi kahdessa päivässä, toisella se on kestänyt pari viikkoa jo. Elämä on luopumista, siitä ei pääse mihinkään. Jokaisella meistä joskus. 

Maaliskuu on kääntänyt katseen menneiden hetkien lisäksi tulevaan. Kesä tulee, niin kuin joka vuosi. Millaisena - sitä emme vielä tiedä. Hyvä niin. Elämään pitää aina mahtua myös yllätyksiä, vaikka olisikin tällainen turvallisuushakuinen varmistelija kuten  minä. Yllätykset ovat elämän suola. Tai hunaja. 

Viime aikoina olen saanut myös usein iloita. Lasten elämänviisaus on suurta, ja sen ääressä menee välillä sanattomaksi. Omia lapsenlapsia ei meille vielä ole suotu, mutta iloa tuottavat ystävän lapset, tyttö 7 v ja poika melkein 5 v. Hurmaavia, pienestä iloitsevia, avoimia, vilpittömiä. Lapsista aikuinen oppii. 

Ilonaiheeni on ollut myös luonto. Nämä kuvat ovat ihastuttavalta luontopolulta lähikaupungista. Kuvia ottaessani meri oli vielä jäässä, mutta varmasti kohta jo sula. Silloin tulevat vesilinnut näihin maisemiin. Menen varmasti sitten uudestaan kiertämään tämän reitin. Ei ollut ruuhkaa, vaan rauhoittava hiljaisuus työpäivän jälkeen. 

Mitkä ovat sinun ilonaiheitasi näinä päivinä? Katsotko lähelle vai kauas? Mikä saa mielesi rauhoittumaan? 

Aurinko laskee ja päivä painuu mailleen. Niin on aina ollut ja niin on aina uudelleen. Jollekulle tämä oli viimeinen päivä ja auringonlasku, joku näki ensi kertaa päivänvalon. Tänä iltana ristin käteni kiitollisena, että sain elää tämänkin keväisen päivän. Kiitollisena, että saan kuulua maailman onnellisimpaan kansaan ja elää tässä upeassa maassa. 

Kevään valoa sinulle!

Loma loppuu ja talvikin?

 

Talvilomaviikkoomme on mahtunut paukkupakkasta, liukkautta, sumua ja kirkasta paistetta. Pari päivää on ollut niin keväisen oloista, että epäilen talven selän jo taittuneen. Tiaisetkin sirkuttivat jo siihen malliin, että kevät on tullut. Ja pihallamme paritelleet naapurin kissatkin kai sen aavistivat. Voi olla, että toukokuun alkupuolella mäkemme vilisee pieniä pörröturkkeja... 

Viikon aikana lumien haihtuminen on ollut huimaa. Hiihtäminen pellolla ei enää onnistu suurten multalaikkujen takia. Tiet alkavat olla ihan sulia ja pihallakin jo vihreä nurmi paistaa sieltä täältä ( vai sammaltako lienee?). Keittiön ikkunalla on jo rivi paprikoita omissa purkeissaan, samoin muutama pelargonian taimi. Yksi yllätyskasvikin on tulossa, mutta siitä teen ehkä myöhemmin oman tarinan. 

Ulkona on ollut säästä riippumatta kiva liikkua. Nautin sekä sumusta että auringonpaisteesta, molemmissa on puolensa. Lähiranta sumuisena oli upean vähäeleisen kuvauksellinen ja kaupunki aurinkokylvyssään toisella lailla kuvauksellinen. Jäiden lähtö merellä ja joella on erilainen tapahtuma. Tässäpä näitä viime päivien maisemia. 

Hyvää helmikuun viimeistä ja Kalevalan päivää

 (huomasitko Kalevalan suuren hauen kita auki joessa?)

 sekä mainiota maaliskuuta kaikille! 

Onnellista

 

Syksyllä 1985 vietimme muutamia ikimuistoisia hetkiä tämän kaiteen ja kansallismaiseman äärellä. Sanotaan tämän maiseman vaikuttaneen Sibeliuksen Finlandian syntyyn. En tiedä, oliko maisemalla vaikutusta, mutta joka tapauksessa tuon mainitsemani syksyn jälkeen tuli uusi vuosi, jolloin helmikuussa astelin alttarille elämäni miehen kanssa ja siitä saakka ollaan yhteistä polkua tallattu. Tähän muistojen maisemaan palasimme nyt hetkeksi 35-vuotishääpäivänämme. Paikkahan on tietysti Aulanko Hämeen sydämessä. Nyt oli jäätävän tuulinen sää, joten emme lähteneet laskeutumaan tästä niitä yli 300 porrasta alas karhuluolalle, mutta syksyltä 1985 on sieltä albumiimme liimattu jokunen kuva. 

Aika monta viimeisimmistä hääpäivistä on tullut vietettyä ulkomailla, ja siksi nytkin piti jonnekin päästä reissuun. Kyllähän Hämeenlinna aina yhden ulkomaanmatkan korvaa, eikä tuottanut pettymystä tälläkään kertaa. Kaupungissa on hyviä ravintoloita syömiseen  ja kahviloita herkutteluun. Hieman mietitytti etukäteen, miten paljon porukkaa on liikkeellä ja onko koronan suhteen turvallista liikkua kaupungilla. Hiljaista oli, kuten tästä seuraavasta kuvasta voi päätellä. Saimmepa sitten erinomaista palvelua.

Ja herkuteltua tuli oikein monen viikon edestä! Samalla kun täytimme vatsaamme, olimme tyytyväisiä, että pystyimme omalta osaltamme tukemaan paikallisia yrittäjiä. Tsemppiä kaikille ravintoloiden ja kahviloiden pitäjille näinä rajoitusten aikoina!

Eikä reissua ilman museovierailua! Likimain ainoa auki oleva sattui olemaan Parolan panssarimuseo, joten se jos mikä sopi hääpäivän viettoon mainiosti. Olen joskus kuullut verrattavan avioliittoa esimerkiksi 30-vuotiseen sotaan, mutta meidän liittomme ei ole ollut mitenkään sotaisa, vaan nimemmekin jo velvoittaa aivan päinvastaiseen. Tietenkin omat ylä- ja alamäet jokaista parisuhdetta värittävät, mutta kaikesta on yhdessä selvitty, koska pohja on yhteinen. Jos on perusasioista samaa mieltä, ei mielestäni ole lopulta väliä, mistä hammastahnatuubia puristaa tai miten päin vessapaperi rullasta tulee. Toki joskus pikkuasioillakin on merkitystä, mutta se kuuluu elämään. 

Sukuakin tuli siis tavattua, ja menneitä muisteltua. Katse on kuitenkin parasta pitää eteenpäin suunnattuna. Menneistä voi ottaa oppia, ja olla kiitollinen tästä päivästä. Mikäli meille elinvuosia vielä suodaan yhdessä, tulemme edelleen pysymään saman pöydän ääressä ja nauttimaan toistemme seurasta. Pöydät kuluvat ja ihmiset uurtuvat, mutta elämä jatkuu, rakkaus pysyy ja kasvaa. Kasvaa, koska se on niitä harvoja luonnonvaroja, joka kasvaa vain tuhlaamalla. Olen niin kiitollinen ihanasta aviomiehestä!