Hetken helmiä

Oi, mikä syksy! Lämpöä, valoa, pisaroita pehmeitä. Kaikkea sopivasti tähän asti. Jokaisesta nousevasta aamusta olen kiitollinen, jokaisesta iltaruskosta myös. Ja kaikesta, mitä siihen väliin mahtuu. Kiireisistä askelista työpaikalla, liidun rahinasta, kynien suhinasta, lasten pulputuksesta. Iloisista ilmeistä, "kato ope" -jutuista, yllättävistä halauksista, kohteliaista ovenavauksista. Ja siitä hetkestä, kun saa sulkea työpaikan oven takanaan ja astua raikkaaseen syysilmaan.

Ihana syksy myös pihalla ja puutarhassa, metsissä ja meren äärellä. Kaikki kuihtuva on kaunista, vaikka kukoistuksen päivät ovat ohi. Kauneus ei ole koreutta, vaan usein jopa karuutta. Kuin kirveellä veistettyä joskus, mutta toisinaan kuin taitavimman takojan muotoilemaa. Tänään muistan hänet, joka otettiin pois yllättäen kauan sitten. Rakkaan ja tärkeän, jota yhä toisinaan kaipaan. Häivähdyksenä joskus kuulen äänensä, tunnen harmaiden hiustensa heilahduksen. Muistan kun istuimme pöydän ääressä vastakkain mansikoita mutustaen. Kesällä kauan sitten.

Kiitollisena katson taakse ja eteen, elän tätä hetkeä sydän täynnä iloa ja haikeutta. Toisinaan elämisen vaikeutta poden ja tuskailen, kun asiat jumittuvat tai eivät mene muuten kuin toivoisin. Kenelläpä kaikki aina täydellistä. Silti etuoikeutetuksi tunnen itseni - niin paljon olen saanut jo tässä vajaassa puolessa vuosisadassa kokea ja nähdä, tuntea ja tehdä. Lahjaksi tunnen saaneeni kaiken. Siksi kai onkin niin suuri kiitollisuus kaikesta. Lauluista ja leivästä, kirjoista ja kukista, elämän mukavista muruista.

Ja mikä rikkaus ovatkaan ne ihmiset, joiden elämät on asetettu omaani koskettamaan. Joidenkin pitemmäksi aikaa, toisten vain toviksi. Toiset tulevat, toiset menevät. Jotkut jäävät, jotkut pysyvät rinnalla, kulkevat yhtä matkaa, tarjoavat olkapäänsä tai pyyhkivät kyyneleet. Joidenkin kanssa saan jakaa iloja, toisten kanssa tummempia sävyjä. Kaikki tärkeitä tavallaan, arvokkaita alallaan.

Päivän kääntyessä iltaan veden pinta ei paljon enää väreile. Tuuli tyyntyy ja hämäryys kietoo kaiken viittaansa. Sytytän kynttilän vanhalle pöydälle. Kiitollisena siitä, että saan olla osa sukupolvien ketjua, joka on saanut laittaa toivonsa iankaikkisesti kestävälle perustalle, betonia lujemmalle, ikuiselle kalliolle. Tästä on hyvä jatkaa matkaa.