Olen pahoillani, että niin harvoin enää ehdin tänne kirjoittelemaan.
Töissä kevät on aina tosi kiireistä ja hommat on tehtävä tunteja laskematta.
Kotona taas odottaa pihatyöt ja kasvimaan laitto.
Kevät etenee litisten ja lätisten sateen ropistessa kattoon.
Tuuletkin puhaltavat niin, ettei edes sateettomina hetkinä tee mieli ulkona kauaa olla.
Onneksi on aina välillä yksi tai kaksi päivää, jolloin aurinkokin näyttäytyy.
Silloin yleensä möyrin kasvimaalla tai juosta hölköttelen (polvet kestävät taas, jee!)
Tulppaanit ovat nyt täydessä kukassa
- ihan kuin olisivat lisääntyneet viime vuodesta!
Kylmistä öistä piittaamatta rahtasin osan kirsikkatomaatin taimista
kasvihuoneeseen jo viime lauantaina.
Tuplakerros harsoa pitää ne toivottavasti hengissä.
Kuistilta loppui tila, siksi oli pakko aloittaa muuttoliike.
Kasvimaata kääntäessä ja rikkaruohoja nyppiessä mieleen tulee välillä Ajatuksia.
Isoja ja tärkeitä.
Äitienpäivää edeltävänä lauantaina sain Ajatuksen:
kaikki lapseni ovat lahjoja, jotka on annettu juuri minulle.
Ei vain ne kaksi lasta, jotka olen itse synnyttänyt.
Vaan kaikki ne lapset, joiden kanssa päivittäin
saan jakaa oppimisen huolet ja oivaltamisen ilon,
käyttäytymisen kuormat ja kärsivällisyyden kasvun.
He ovat lapsia, jotka on minulle annettu
rakastettaviksi juuri sellaisina kuin ovat.
Voi, miten tunsin itseni pieneksi siinä multakasan laidalla.
Voiko ihmisellä juuri arvokkaampaa lahjaa ja tehtävää olla?!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti