Äiti

Tasan 79 vuotta syntyi hän, jota yhä ajattelen lämmöllä. Aina. Yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä. Hänen kanssaan sain viettää lähes 37 vuotta. Äitini Milja Mirjami sai kahdeksan lasta, joista ensimmäistä hän ei saanut tuoda edes kotiin asti. Isoveljestämme tuli taivaspoika ennen kuin kukaan meistä sisaruksista ehti häntä nähdä. Seitsemän seuraavaa sen sijaan saivat syntyä suhtkoht terveinä ja elinvoimaisina. Tuossa ylläolevassa kuvassa seuraan äidin leipomistouhuja, tosin välillä kuvaajalle poseeraten, hampaattomana kuusivuotiaana. Äiti muuten teki maailman parasta ratuleipää. Se syntyi noista ruisreikäleivistä, jotka ripustettiin pirtin katossa olevaan orteen roikkumaan, kunnes ne olivat kuivuneet rapeiksi. Oi, niitä aikoja....

Äidin vanhemmat, Fanni Maria ja Frans Eemil, olivat meille lapsille rakkaat pikkumummu ja pikkupappa - erotukseksi isän vanhemmista. Mummula oli järven takana hiihtomatkan päässä ja sinne usein kouluikäisinä talvisin lykimme tuoreelle pullalle ja kaakaolle (vai oliko se pelkkää maitoa, en muista). Myöhemmin, kun pikkumummu ja pikkupappa muuttivat kirkonkylään rivitaloon, menin usein yläasteelta palatessani bussilla heille. Ja pappa keitti kattilallisen kananmunia, joita sai syödä ihan niin paljon kuin tahtoi. Se oli luksusta, sillä kotona sai korkeintaan puolikkaan. Nyt tuossa kuvan mummulan talossa asuu rakas täti Sininen miehensä kanssa, joille toivon vielä paljon terveitä ja iloisia päiviä ja hupia omista lastenlapsistaan.

Äidin aamut ja illat kuluivat useimmiten näiden elikoitten parissa navetan hämäryydessä. Lypsyjakkaralta nousivat korkeuteen varmasti lukemattomat rukoukset lasten puolesta. Ja koulusta tultua oli tuoreen leivän tuoksu pirtissä, joskus myös pullan tuoksu. Tai äiti istui korkealla jakkaralla puuhellan ääressä ja ruskistettujen vehnäjauhojen ja kiehuvien perunoiden tuoksu täytti talon. Ruoka oli arkisen yksinkertaista, mutta niin hyvää kuin vain äiti saattoi tehdä. Luksustahan se oli ainakin nykyajan mittapuun mukaan. Monellako nykykoululaisella on äiti kotona odottamassa ruuan kanssa?

Ja kesäpäivät kuluivat pitkin pihaa kaahatessa sisarusten kanssa. Maitokärryillä sun muilla menopeleillä. Näissä kuvissa meitä on vain kuusi, nuorin siskomme taisi olla vielä vauva eikä siis päässyt osalliseksi muiden menosta. Heti kun viisivuotiaana opin lukemaan, aloin viettää aikaani myös kirjojen parissa. Joskus piti käyttää melkoisesti mielikuvitusta, että sai itselleen rauhallisen lukuhetken jossain ullakon nurkassa muilta piilossa vanhojen takkien ja pahvilaatikoiden seassa. Kirjoja rakastan yhä. Ja noita sisaruksia tuossa kärryssä ja sitä yhtä, joka on äskettäin valmistunut lastenohjaajaksi.