Muistan heidän hymynsä

Tänä viikonloppuna olen moneen otteeseen ajatellut poisnukkuneita vanhempiani ja muita, jotka ovat jo täältä maan päältä lähteneet. En käynyt vanhempieni haudalla, sillä se on päivän matkan päässä. Veljeni ja vaimonsa ovat ehkä sinne käyneet kynttilät sytyttämässä, vaikka veljen vaimo ei koskaan vanhempiani ehtinyt edes tuntea. Äitimme kuolemasta tuli juuri syyskuussa 15 vuotta, isän poismenosta on jo yli 31 vuotta. Ehkä he lähtivät liian nuorina - isä reilua kuukautta vaille 60 -vuotiaana ja äiti 67 -vuotiaana - mutta toisaalta jo pitkän ja hyvän elämän eläneenä. Muistan äidin sanoneen vähän ennen kuolemaansa, että kyllä hän olisi jo valmis täältä lähtemään. Kyse ei varmasti ollut siitä, että elämänhalu olisi kadonnut, mutta hän kai koki tehneensä ja kokeneensa kaiken sen, mitä pitikin. Siksi hän vain odotti, että Jeesus tulisi noutamaan hänet taivaan kotiin; sinne, minne isä oli jo edeltä mennyt.

Aina, kun joku läheinen ihminen poistuu keskuudestamme, meille jää muistiin jotakin hänestä. Ei ehkä niinkään sitä, mitä hän teki ja sai aikaan, vaan itse ainakin enemmän muistelen jälkeenpäin ihmisen ilmeitä, eleitä, läsnäoloa, hymyä ja naurua. Äitiin liittyy monia muistikuvia puuhellan äärestä, navetasta, keinutuolista sukkaa kutomassa, kahvipöydän ääressä pöydän pintaa hitaasti naputtamassa, kasvimaalla hääräämässä. Näissä kaikissa hänen hymynsä oli hallitseva, ja se, miten hän katsoi lastaan. "Kiva kun tulit siihen", se hymy tuntui sanovan. Tyytyväinen miljamainen myhäily, ehkä se oli se äidin "tavaramerkki" muillekin kuin meille lapsilleen. Ja kun oikein muistilokeroita kaivelen, isässä oli samanlaista myhäilevää tyytyväisyyttä, kun päivän työt oli tehty. Vuosien jälkeenkin nuo hymyt kantavat ja antavat pontta elää eteenpäin: kyllä sinä pärjäät, kaikesta selviät niin kuin mekin. Kiitos, isä ja äiti!