Valo

Päivät pitenevät hitaasti, mutta varmasti. Ihana valopallo taivaalla piristää jokaisen kulkijan mieltä pirteän pakkasen sävyttäessä talvipäivää. Illan hiipiessä viilenneeseen tupaan on aika sytyttää tulet hellaan ja takkaan, kynttilöihin ja tuikkuihin. Jouluvalot jäivät taakse, mutta tunnelmavalot, talvivalot, mitkä lie valot ne jokaista pimeää iltaa kaunistavat. Ilman valoa olisi aika pimeää. (Tuo ajatus tuo mieleen erään entisen mäkihyppääjän lausahdukset...)

Pimeässä pienikin valo muuttaa näkymää. Valon lisääntyminen avartaa maisemaa ja mieltä. Elävä liekki antaa pehmeimmän valon. Jokainen meistä annettu valoksi toisillemme, avuksi pimeässä.

Suurin valo loisti pimeydessä ja pimeys ei sitä käsittänyt. Ikuinen valo ja tulenliekki valaisee yhä niiden polkuja, jotka tahtovat elää valkeudessa ja saada voimansa siitä:

Olet tulenliekki ikuinen,
olet lähde voiman, rakkauden.
Olet kaikki mitä tarvitsen,
Jeesus, toivo sydänten.
Olet polku uuteen maailmaan,
olet voima hetkeen vaikeaan.
Käsi, joka yöhön ojentuu,
Jeesus vain, ei kukaan muu.

(Pekka Simojokea lainaten) 

Voi, miten monesti olen ajatellut, miten köyhää elämäni olisi ollut ilman tuota valoa ja voiman lähdettä. Mikä siunaus se olikaan, että jo vanhempani tarttuivat tuohon yöhön ojentuvaan käteen ja ohjasivat meidät lapsetkin samalle polulle. Ketään ei pakotettu, painostettu tai väkisin käännytetty mihinkään suuntaan. Esimerkki, se puhui eniten. Usko, toivo, rakkaus. Niistä isä ja äiti elivät, ja sen me seitsemän tunsimme. Siksi jokainen meistä valitsi saman tien, polun uuteen maailmaan. Ja se on antanut voiman kulkea jokaisen vaikean hetken läpi ja ottaa vastaan kaiken, mitä on annettu. Meille on annettu paljon. Äärettömän paljon.