Hitunen

Hitunen

sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Ohi on


Yksi elämänvaihe on taas ohi - nimittäin tämän kesän uintikausi. Kylämme rantasaunalla uitiin ja saunottiin tänään kauden viimeisen kerran. Tavataan taas seitsemän kuukauden kuluttua. Hienoa, että kuntamme edelleen tarjoaa tällaisen ilmaisen virkistyspaikan meren äärellä. Keskikesällä sauna on auki viisi päivää viikossa, näin syksyllä ja alkukesästä vain viikonloppuisin.


Vaahterat ovat jo saaneet monin paikoin kauniin syysvärin. Lapsuusmaisemissani ei ollut vaahteroita eikä liioin omenapuita, joihin molempiin ihastuin tällä lounaissuomalaisella pihalla. Omenapuut ovat kauneimmillaan keväällä kukkiessaan ja vaahterat näin syksyn väriloiston aikaan.


Kesäkukkien jo kuihduttua mieltä ilahduttavat ihanat pallokrysanteemit ja muut syyskukkijat. Ne piristävät sateisenkin päivän.


Huomenna jälleen uusi työviikko alkamassa - mitä se tuo tullessaan ja mihin tie taas vie, sen näkee viikon päästä. Nautin työstäni erityisluokanopettajana, vaikka riittämättömyyden tunne on aika tavallista. Aika ja resurssit ja taidot eivät vain millään riitä kaikkeen, mihin haluaisi ja ehkä pitäisikin. Täytyy vain hyväksyä se, mitä on ja mihin pystyy ja ehtii, ja antaa muun olla. Teen parhaani ja se riittää. 


Iloa sinun viikkoosi!

lauantai 20. syyskuuta 2014

Ajatusten virtaa


Syyskuiset aamut, usvaiset pellot ja jokinotkot, hiljainen kylätie. Voi, miten kiitollinen olen aamujen kauneudesta! Vaikka aamu aamulta on kylmempää, en anna sen lannistaa. Tiedän, että kylmän jälkeen tulee aina lämmin, kun vain jaksaa tarpeeksi kauan odottaa.


Vähitellen kaikki lakastuu. Kaunopunahattu on riisunut punansa - jäljellä on vain kaunohattu, jota se kantaa vielä pystyssäpäin. Vähitellen muutkin kasvit heittävät kesähepeneensä pois ja jäävät odottamaan uutta kevättä ja kesää.


Vähitellen jokainen meistä harmaantuu. Kauniisti jopa. Luonnollisesti, koska se nyt vaan sattuu olemaan elämän laki. Ja jos ei harmaasta tykkää, voi vetää väriä pintaan.


Jotkut meistä saavat pitää pitkään vierellään sen rakkaan, jonka kanssa on joskus luvattu kulkea sekä myötä- että vastamäet. Kiitollinen olen jokaisesta päivästä rakkaan ihmisen kanssa. Yhteisistä harrastuksista ja työstä yhteisen kodin hyväksi. Miten paljon olenkaan saanut!


Ja joskus on ahkerankin ja työtäpelkäämättömän heitettävä hanskat pois. Jonain päivänä lopullisesti. Tänään kiitän viikon työstä ja ansaitusta levosta. Miten monenlaista puuhaa mahtuikaan tähän viikkoon ja miten turvallista on jälleen painaa päänsä tyynyyn tietäen, että huomennakin aurinko nousee!


lauantai 13. syyskuuta 2014

Illan varjoissa


Toivoa älä menetä.
Yhdessä selvitään.
Yhdessä viemme kynttilän
lohduksi pimeään.
Yhdessä käymme lävitse
kivun ja ikävän.
Tukena pitkällä matkalla
on käsi ystävän.


Iloa älä menetä,
tie vaikka raskas on.
Yhdessä saamme etsiä
polkuja sovinnon.
Elämän pienissä eväissä
iloa kätkössä on:
lapsen silmissä, keväissä,
palossa auringon.


Uskoa älä menetä.
Sinua kannetaan.
Päivääsi aivan jokaiseen
voimia annetaan.
Usko kuin liekki hiljainen
sydäntä valaisee.
Uskoen, iloiten, toivoen
matkaasi tänään tee.


Anna-Mari Kaskisen ylläolevassa runossa on jotain niin tähän iltaan sopivaa. En tiedä, lausunko sen itselleni kenties tulevia päiviä varten, vai onko se jollekulle toiselle, ehkä juuri tähän hetkeen. Mielessäni monia kasvoja - heitä, joita on kohdannut elämän vaikeat päivät. Kipu ja särky, taudeista pelätyin, työttömyys, yksinhuoltajan arki rahahuolineen, monet raskaat tunnelmat ja tilanteet. Onni on aloittaa jokainen päivä tietäen, että saa turvallisesti luottaa elämänsä olevan suuremmissa käsissä. Omat pienet käteni eivät hallitse kaikkea, mutta Isällä on suuret ja vahvat kädet. Ne kantavat ylitse kaiken, mikä voisi matkaamme estää. Ne kantavat viimein kotiin.

tiistai 9. syyskuuta 2014

Huhkimista ja herkkuja

Viime viikkoina on tullut harva se päivä huhkittua pihalla, usein hiki hatussa, vaikkakin ilman sitä hattua. Flunssa meinaa välillä estää tämän rentoutumiskeinon, mutta en anna sille periksi - mitä nyt korkeintaan yhden illan välissä lepään ja katson katsomattomia puutarhaohjelmia. Eilen oli nuhainen lepoilta, joten tänään jaksoinkin sitten pari tuntia kaivaa ja kuopia. Kasvit vallattomat eivät meinaa millään pysyä siellä, minne ne on istutettu, vaan tuppaavat aina pomppimaan minne sattuu. Niitä sitten pitää laittaa ojennukseen, mikä on sinänsä ihan hauskaa puuhaa.


Uusi kukkapenkkikin alkaa olla omenapuun alla valmiina - sikäli kun mikään kukkapenkki voi ikinä olla valmis. Tarkoitus on tuota sitten laajentaa vuosi vuodelta, kunnes kaikki neljä rivissä olevaa omenapuuta on ympyröity kukilla. Viisivuotissuunnitelma, luulisin.


Väriä syyskuiselle terassille tuovat lempikesäkukkani tsinniat eli oppineittenkukat, jotka aina kasvatan siemenistä. Alkukesän kylmyydestä johtuen tämänvuotiset vaan alkoivat kukkia tosi myöhään, mutta onneksi nyt riittää lämmintä vielä. Tässä lisää tsinnioiden väri-ilottelua, vähän jo rapistuneena tosin:


Huhkimisen jälkeen on lupa herkutella. Viikonlopun kruunasi punajuurisuklaakakku, jonka ohje oli uusimmassa Kodin Kuvalehdessä. Aika tuhtia tavaraa, mutta onneksi talossa on mies, jolle ei mikään herkku ole pelkkä koriste. Kakussa ei punajuuri juuri maistu, mutta näkyy kyllä. Vaihdoin vehnäjauhot gluteenittomiin ja pinnalle ripottelin mantelirouheen tilalle kookoshiutaleita. Suklaan määrää olisi kannattanut kyllä vähentää kolmanneksella, mutta tulipahan tuo syötyä näinkin.


Punajuuri on kyllä mielestäni parempaa paistettuna, haudutettuna tai grillattuna...


Tervetuloa blogini lukijaksi, Rosalia!

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Syyspuutarha

Jälleen tuli vierailtua ihanassa puutarhassa - ja kahvilassa - tässä lähiseudulla. Paimiolainen Cafe Atsalea upeine pihapuutarhoineen on näin syyskuussakin vielä sykähdyttävän kaunis. Ja kahvilan herkut vertaansa vailla. Mutta mitäpä sitä enempää kehumaan, kuvat puhukoot puolestaan. Puutarha ja kahvila ovat avoinna vielä tämän kuun lauantait...












Ihana syyskuu jatkukoon!