Hitunen

Hitunen

maanantai 18. kesäkuuta 2018

Juhlasta juhlaan


Alkukesämme on ollut täynnä juhlia. Kolmena peräkkäisenä viikonloppuna on juhlittu niin lakkiaisia, valmistujaisia kuin hääpäiviäkin. Ihana seurata nuorten ja säteilevien onnea ja olla jakamassa heidän juhlapäiväänsä.


Ylioppilaaksi loistavin paperein kirjoittanut veljentyttö ja kondiittoriksi huippuarvosanoin valmistunut siskontyttö pitivät suvulle yhteiset juhlat. Kakut olivat tietenkin kondiittorin taidonnäytteitä ja maistuivat aivan yhtä hurmaavilta, miltä näyttivät. 


Juhlissa parasta on kuitenkin aina ihmisten tapaaminen. Sellaisten erityisesti, joita näkee ihan liian harvoin, mutta joiden kanssa juttu luistaa helposti ja vaivattomasti. Hauska on myös tavata erikoisempia juhlavieraita kuten tätä tummahkoa, harvoin paikallaan pysyvää leidiä tuossa alla...


Juhlimisen ohessa saimme viettää ihanan viikonlopun näissä keskisuomalaisissa järvimaisemissa. Kyllä Suomen luonto on kesällä aivan vertaansa vailla kauneudessaan ja puhtaudessaan!


Aurinkoista juhannusviikkoa sinulle!

sunnuntai 27. toukokuuta 2018

Kesä onkin täällä

Hei siellä! Lumet sulivat äkkiä ja toivat kevätkiireet. Blogini on ollut tauolla monesta muustakin syystä, mutta nyt oli ihan pakko tarttua kameraan ja kiertää ihana piha. Viime viikot olen elänyt pitkälti ulkoilmaelämää, vaikka toki päivät olen töissä koulussa ollutkin. Viikon päästä saakin sitten täysipainoisesti keskittyä pihapuuhiin, kun palkkatyö ei enää haittaa harrastusta.


Kukkien ilotulitus on ollut hengästyttävän nopeaa tänä keväänä. Sinivuokot, valkovuokot, kevätkaihonkukat, tulppaanit, helmililjat, narsissit, orvokit, pelargoniat, sammalleimut, iirikset, keltapeipit, omena-, kirsikka-, luumu- ja kriikunapuut... Tänään bongasin kukassa myös ensimmäiset ukkolaukat ja keltapäivänliljat. Eivät kyllä ennen ole toukokuussa kukkineet nuo kaksi. Kaikki tämän postauksen kuvat on otettu tänään illansuussa, paitsi nuo kevätkaihonkukat yllä.






Ja lisää kukkaa pukkaa lähipäivinä...


Nautitaan tästä kevätkesästä täysin siemauksin!

perjantai 2. maaliskuuta 2018

Kissan luolasta hurjalle huipulle

Sairastuinpa sitten flunssaan yhden päivän töissä oltuani, ja nyt vasta jaksan jotain matkastamme tänne lisäillä. Koko viikko onkin mennyt enimmäkseen nukkuessa! Tässä on sitten tiedossa vähän pitempi postaus. 

Laitan tähän aluksi yhden kuvan vielä karnevaaleista, sillä tässä on mallia kaikille meille kierrätyksestä innostuneille. Ladyjen puvut on tehty vanhoista kirjoista, seteleistä yms. ja herrojen frakit jätesäkeistä...


Ensimmäisellä lomaviikolla kävimme myös tutustumassa kissan luolaan La Cueva del Gato, jonka olin bongannut jostain ikivanhasta suomalaisesta vaellusoppaasta. Oppaan mukaan luolalle päästäkseen olisi pitänyt vaeltaa vaikeahkossa joenrantamaastossa pari kilometriä läheisestä kylästä. Tähän olimme valmistautuneet, mutta yllätys olikin melkoinen, kun tien vieressä oli yhtäkkiä paikan kyltti ja parkkialue. Läheltä löytyi joulukuussa 2017 valmistunut silta joen yli lipunmyyntikojuineen ja verkkoaitoineen, mutta tietenkään näin sesongin ulkopuolella siellä ei ollut ketään. Portti oli auki, joten sinne sitten hipsimme tutkailemaan tätä hauskalta kuulostavaa paikkaa, joka on saanut nimensä kissan päätä muistuttavasta ulkomuodostaan.


Luola on oikeastaan enemmän kuin pelkkä yksi luola, vaan se käsittää noin 8 km pitkän luolaston, johon muodostuu kuivina aikoina 25 järveä tai lampea. Luolalla on tämän eteläisen suuaukon lisäksi pohjoinen suuaukko, ja rohkeimmat luolaihmiset ovat varmasti menneet koko luolaston läpi, vaikka se vaatiikin uimista välillä. Me kävimme vähän kurkkimassa tuossa luolan suulla, joka ei ole ihan pikkuinen kolo sekään: 17 m leveä ja 25 m korkea.



Sitten "pakolliselle" rantakuvakierrokselle, ensin suomalaisten rakastamaan Fuengirolaan. Siellä on kyllä äärettömän helppo tähän vuodenaikaan erottaa turistit paikallisista. Turistilla on tietenkin shortsit ja T-paita, oli sää mikä hyvänsä; ja paikallisilla on toppatakki ja talvibuutsit, oli sää mikä hyvänsä. Ihan supisuomalaisen näköinen kylmälaukkukin on näillä auringonpalvojilla...


Toisen lomaviikon vietimme Malagan itäpuolella pienessä Benajarafen kylässä, joka sijaitsee kahden viehättävän kaupungin, Rincon de la Victorian ja Torre del Marin, välissä. (Torre del Marista löytyi erinomainen El Horno -niminen pizzeria, josta sai gluteenitonta pizzaa!) Nämä rantakuvat ovat sieltä suunnalta. Aurinko paistoi kyllä joka päivä, mutta itselle ei tullut mieleen mennä rannalle makoilemaan vajaan 20 asteen lämmössä. Lenkkeilyyn se oli ihan sopiva sää tosin.



Koko reissumme pääkohde tai -tavoite oli päästä kiipeämään Nerjan lähellä sijaitsevan El Cielo -vuoren (suom. taivas) huipulle, joka on noin 1500 metrin korkeudessa. Vuosi sitten helmikuussa olimme samalla vuorella, mutta emme silloin jaksaneet/ehtineet huipulle asti. Nyt olimme mielestämme valmistautuneet paremmin aikataulun ja muunkin varustuksen suhteen, vaan kuinkas sitten kävikään...


Vuoren huipulle (joka ei näy vielä tuossa yllä olevassa kuvassa, vaan on jossain noiden huippujen takana) päästäkseen on hiukkasen patikoitava ensin tietä pitkin, sitten polkua, lopuksi vain kiivettävä lähes nelinkontin liuskaista rinnettä ylös. Sää oli mitä parhain, noin 15-18 astetta lämmintä ja aurinko paistoi. Muitakin retkeilijöitä näimme ja ohimennen muutaman sanan vaihdoimme. Noin "kolme varttia" ennen huippua vastaamme tuli tyylikäs vanhempi pariskunta (eläkeläisiä?) leveine lierihattuineen ja vaellussauvoineen. He olivat jo käyneet huipulla, ja kertoivat sinne olevan tuon kolmisen varttia patikoitavaa vielä edessämme.


Noo, meillä on joko kamalan huono kunto tai nuo kaksi olivat jotain superhyperkuntoisia senioreita, mutta kyllä meillä siitä vielä meni liki puolitoista tuntia, ennen kuin olimme huipulla, jossa komeilee tämä peilitetty risti. Kerrotaan erään merimiehen aikoinaan sen sinne pystyttäneen kiitollisena pelastumisestaan merihädästä.




Kyllähän noita maisemia kelpasi ihailla eväitä syödessä, vaikka pilvet osittain himmensivätkin näkymiä. Nerjan kaupunkiakaan ei näiltä korkeuksilta pilvien vuoksi erottanut. Kolmen tunnin patikointi tänne ylös vaati hetken huilia, mutta sitten lähdimme kahden espanjalaisvaeltajan vanavedessä puikkelehtimaan alaspäin. Nämäkin vaeltajat olivat jotain ekstrahuippukuntoisia, sillä vauhtinsa oli melkoinen ja ennen pitkää kadotimme heidät näkyvistämme. Siinä samassa tajusimme, että olimme ihan oudon näköisessä maisemassa, eikä polku, jota ryntäsimme alas, ollutkaan se sama, mitä olimme tulleet ylös. Näillä miekkosilla oli ilmeisesti tiedossaan toinen reitti alas, mutta koska emme tienneet, minne se päättyy, meidän oli yritettävä löytää takaisin omalle reitillemme piikkipensaikkojen ja ryteikköjen läpi kiiveten takaisin ylöspäin toista vuorenseinämää ja sitten alas toista jne. Helpommin sanottu kuin tehty - täytyy sanoa,  että oli useampaankin kertaan huokaistava rukous ylöspäin kohti Häntä, joka sieltä ylhäältä meitä täällä alhaalla katselee. Hoksasimme sitten soittaa paikalliseen hätänumeroon ja antaa älykännykän Whatsapp-sovelluksen kautta sinne paikannustietomme, jotta emme jäisi erämaan armoille, jos emme ennen pimeää ehtisi alas autollemme.

Ja niin siinä kävi, että kun menomatkaan oli uponnut kolme tuntia, paluumatkaan meni melkein viisi tuntia kaikkine harhailuineen. Kävelykilometrejä kertyi yli 16, ja jalat olivat sen mukaisessa kunnossa illan päätteeksi. Pimeä humpsahti yllemme juuri, kun tulimme autolle, eikä tarvinnut edes otsalamppua kaivaa esille. Väsyneinä, mutta äärimmäisen kiitollisina päivän seikkailuista kömmimme illalla nukkumaan  pieneen, valkoiseen taloomme.

Toisen viikkomme pääteeksi tutustuimme vielä Nerjan pohjoispuolella olevaan Frigilianan kylään, joka on valittu muutama vuosi sitten Andalusian kauneimmaksi kyläksi. Jalat olivat kyllä vaelteluista kipeät, joten emme kauheasti jaksaneet (varsinkaan minä) kierrellä kylän kujia, mutta kaunistahan siellä oli ja hyvää ruokaa, kuten yleensä aina.  Tässä vielä pari kuvaa Frigilianasta.




Näkemiin taas, viemärinkansia myöten kaunis Andalusia!