Hitunen

Hitunen

perjantai 2. maaliskuuta 2018

Kissan luolasta hurjalle huipulle

Sairastuinpa sitten flunssaan yhden päivän töissä oltuani, ja nyt vasta jaksan jotain matkastamme tänne lisäillä. Koko viikko onkin mennyt enimmäkseen nukkuessa! Tässä on sitten tiedossa vähän pitempi postaus. 

Laitan tähän aluksi yhden kuvan vielä karnevaaleista, sillä tässä on mallia kaikille meille kierrätyksestä innostuneille. Ladyjen puvut on tehty vanhoista kirjoista, seteleistä yms. ja herrojen frakit jätesäkeistä...


Ensimmäisellä lomaviikolla kävimme myös tutustumassa kissan luolaan La Cueva del Gato, jonka olin bongannut jostain ikivanhasta suomalaisesta vaellusoppaasta. Oppaan mukaan luolalle päästäkseen olisi pitänyt vaeltaa vaikeahkossa joenrantamaastossa pari kilometriä läheisestä kylästä. Tähän olimme valmistautuneet, mutta yllätys olikin melkoinen, kun tien vieressä oli yhtäkkiä paikan kyltti ja parkkialue. Läheltä löytyi joulukuussa 2017 valmistunut silta joen yli lipunmyyntikojuineen ja verkkoaitoineen, mutta tietenkään näin sesongin ulkopuolella siellä ei ollut ketään. Portti oli auki, joten sinne sitten hipsimme tutkailemaan tätä hauskalta kuulostavaa paikkaa, joka on saanut nimensä kissan päätä muistuttavasta ulkomuodostaan.


Luola on oikeastaan enemmän kuin pelkkä yksi luola, vaan se käsittää noin 8 km pitkän luolaston, johon muodostuu kuivina aikoina 25 järveä tai lampea. Luolalla on tämän eteläisen suuaukon lisäksi pohjoinen suuaukko, ja rohkeimmat luolaihmiset ovat varmasti menneet koko luolaston läpi, vaikka se vaatiikin uimista välillä. Me kävimme vähän kurkkimassa tuossa luolan suulla, joka ei ole ihan pikkuinen kolo sekään: 17 m leveä ja 25 m korkea.



Sitten "pakolliselle" rantakuvakierrokselle, ensin suomalaisten rakastamaan Fuengirolaan. Siellä on kyllä äärettömän helppo tähän vuodenaikaan erottaa turistit paikallisista. Turistilla on tietenkin shortsit ja T-paita, oli sää mikä hyvänsä; ja paikallisilla on toppatakki ja talvibuutsit, oli sää mikä hyvänsä. Ihan supisuomalaisen näköinen kylmälaukkukin on näillä auringonpalvojilla...


Toisen lomaviikon vietimme Malagan itäpuolella pienessä Benajarafen kylässä, joka sijaitsee kahden viehättävän kaupungin, Rincon de la Victorian ja Torre del Marin, välissä. (Torre del Marista löytyi erinomainen El Horno -niminen pizzeria, josta sai gluteenitonta pizzaa!) Nämä rantakuvat ovat sieltä suunnalta. Aurinko paistoi kyllä joka päivä, mutta itselle ei tullut mieleen mennä rannalle makoilemaan vajaan 20 asteen lämmössä. Lenkkeilyyn se oli ihan sopiva sää tosin.



Koko reissumme pääkohde tai -tavoite oli päästä kiipeämään Nerjan lähellä sijaitsevan El Cielo -vuoren (suom. taivas) huipulle, joka on noin 1500 metrin korkeudessa. Vuosi sitten helmikuussa olimme samalla vuorella, mutta emme silloin jaksaneet/ehtineet huipulle asti. Nyt olimme mielestämme valmistautuneet paremmin aikataulun ja muunkin varustuksen suhteen, vaan kuinkas sitten kävikään...


Vuoren huipulle (joka ei näy vielä tuossa yllä olevassa kuvassa, vaan on jossain noiden huippujen takana) päästäkseen on hiukkasen patikoitava ensin tietä pitkin, sitten polkua, lopuksi vain kiivettävä lähes nelinkontin liuskaista rinnettä ylös. Sää oli mitä parhain, noin 15-18 astetta lämmintä ja aurinko paistoi. Muitakin retkeilijöitä näimme ja ohimennen muutaman sanan vaihdoimme. Noin "kolme varttia" ennen huippua vastaamme tuli tyylikäs vanhempi pariskunta (eläkeläisiä?) leveine lierihattuineen ja vaellussauvoineen. He olivat jo käyneet huipulla, ja kertoivat sinne olevan tuon kolmisen varttia patikoitavaa vielä edessämme.


Noo, meillä on joko kamalan huono kunto tai nuo kaksi olivat jotain superhyperkuntoisia senioreita, mutta kyllä meillä siitä vielä meni liki puolitoista tuntia, ennen kuin olimme huipulla, jossa komeilee tämä peilitetty risti. Kerrotaan erään merimiehen aikoinaan sen sinne pystyttäneen kiitollisena pelastumisestaan merihädästä.




Kyllähän noita maisemia kelpasi ihailla eväitä syödessä, vaikka pilvet osittain himmensivätkin näkymiä. Nerjan kaupunkiakaan ei näiltä korkeuksilta pilvien vuoksi erottanut. Kolmen tunnin patikointi tänne ylös vaati hetken huilia, mutta sitten lähdimme kahden espanjalaisvaeltajan vanavedessä puikkelehtimaan alaspäin. Nämäkin vaeltajat olivat jotain ekstrahuippukuntoisia, sillä vauhtinsa oli melkoinen ja ennen pitkää kadotimme heidät näkyvistämme. Siinä samassa tajusimme, että olimme ihan oudon näköisessä maisemassa, eikä polku, jota ryntäsimme alas, ollutkaan se sama, mitä olimme tulleet ylös. Näillä miekkosilla oli ilmeisesti tiedossaan toinen reitti alas, mutta koska emme tienneet, minne se päättyy, meidän oli yritettävä löytää takaisin omalle reitillemme piikkipensaikkojen ja ryteikköjen läpi kiiveten takaisin ylöspäin toista vuorenseinämää ja sitten alas toista jne. Helpommin sanottu kuin tehty - täytyy sanoa,  että oli useampaankin kertaan huokaistava rukous ylöspäin kohti Häntä, joka sieltä ylhäältä meitä täällä alhaalla katselee. Hoksasimme sitten soittaa paikalliseen hätänumeroon ja antaa älykännykän Whatsapp-sovelluksen kautta sinne paikannustietomme, jotta emme jäisi erämaan armoille, jos emme ennen pimeää ehtisi alas autollemme.

Ja niin siinä kävi, että kun menomatkaan oli uponnut kolme tuntia, paluumatkaan meni melkein viisi tuntia kaikkine harhailuineen. Kävelykilometrejä kertyi yli 16, ja jalat olivat sen mukaisessa kunnossa illan päätteeksi. Pimeä humpsahti yllemme juuri, kun tulimme autolle, eikä tarvinnut edes otsalamppua kaivaa esille. Väsyneinä, mutta äärimmäisen kiitollisina päivän seikkailuista kömmimme illalla nukkumaan  pieneen, valkoiseen taloomme.

Toisen viikkomme pääteeksi tutustuimme vielä Nerjan pohjoispuolella olevaan Frigilianan kylään, joka on valittu muutama vuosi sitten Andalusian kauneimmaksi kyläksi. Jalat olivat kyllä vaelteluista kipeät, joten emme kauheasti jaksaneet (varsinkaan minä) kierrellä kylän kujia, mutta kaunistahan siellä oli ja hyvää ruokaa, kuten yleensä aina.  Tässä vielä pari kuvaa Frigilianasta.




Näkemiin taas, viemärinkansia myöten kaunis Andalusia!

sunnuntai 25. helmikuuta 2018

Matkamuistoja sitruunoiden maasta


Siellä, missä sitruunat voi poimia suoraan puusta, siellä sinitaivaan alla saimme viettää ikimuistoisen kaksiviikkoisen loman. Sitruunankeltainen oli aurinkokin, joka paistoi lähes joka päivä pilvettömältä taivaalta. Ajelimme pienellä punaisella Pandalla pitkin vuoristoteitä tutustuen taas uusiin valkoisiin kyliin; istuskelimme kahviloissa hitaasti viipyillen; keräilimme aaltojen silottamia aarteita rannoilta; tapasimme tuttuja ja tuntemattomia, mielenkiintoisia persoonia; kiipesimme sille vuorelle, joka jäi vuosi sitten meiltä kesken (ja huh, mikä seikkailu se oli!); niin, näistä kaikista palasista koostui lomamme kaukana pakkasista ja kylmästä.


Helmikuu on monessa espanjalaiskylässä karnevaalien aikaa, ja heti lomamme ensimmäisenä päivänä pikkukaupungissamme sattui olemaan vähän isomman luokan karnevaali. Sadat ihmiset olivat pukeutuneet erilaisiksi hahmoiksi ja kulkivat kulkueessa kaupungin halki. Meteli oli korvia huumaava, mutta kaikilla näytti olevan hauskaa pikkuvauvoista isovanhempiin asti.



Andalusian valkoiset kylät ovat kaikki erilaisia, vaikka toisaalta hyvinkin toistensa kaltaisia. Setenil de las Bodegas Rondan pohjoispuolella on mielenkiintoinen poikkeus peruskylien joukossa, sillä sen talot on rakennettu osittain kallioiden sisään.




Tässä vähän maistiaisia matkaltamme - nyt on mentävä saunaan lämmittelemään, jotta tarkenee näissä kotimaan pakkasissa! Lisää kuvia jonain toisena päivänä...

sunnuntai 21. tammikuuta 2018

Lumoava talvi


Puutarha on kuorrutettu kevyesti lumivalkoisella. Mustan, harmaan ja valkoisen sävyt leikittelevät talvipäivän auringonpaisteessa. Jotenkin tällainen talvisää on liikuttavan kaunis. Ei värien räiskettä, mutta rauhoittavan kaunista ja hillittyä. Nautin tästä, mutta onneksi tiedän, että värienkin aika vielä tulee.


Anopin savesta tekemä lintulauta on saanut myös kuin kermakuorrutuksen. Lintuja siinä ei kyllä juuri ole näkynyt. Ehkä ne vielä tulevat, kun talvi etenee.


Tai jos ne linnut pelkäävät vielä näitä viereisessä puussa roikkuvia killuttimia...


Vielä pitää hetki malttaa odottaa ennen ensimmäisiä kahvihuonekahveja puhumattakaan taimien istuttamisesta. Toistaiseksi ei ole vielä yhtään siementä multaan pistetty. Ei mitään edes suunniteltu. Nautitaan nyt talvesta, kun pakkanen paukkuu nurkissa ja lumi häikäisee.

Aurinkoista talviviikkoa sinulle!