Arkiset viikot ovat vyöryneet vauhdilla kohti kevättä. Ensimmäiset parvekekahvit tuli nautittua jo maaliskuun alkupuolella. Sen jälkeen aurinkoiset, sateiset, lumisateiset, tuuliset ja pilviset päivät ovat vaihdelleet sopivasti paikkaa. Tänään, pitkäperjantaina, sääkin on päivään sopivasti harmaa, jotenkin alakuloinen. Kuulin yläkerran työhuoneessani, kuinka lintu tekee pesää seinän taakse, räystään alle. Elämä voittaa, aina.
Noin viikko sitten pihassamme näytti varsin talviselta. Tänään lunta on enää pieniä rippeitä siellä täällä. Lähiseudun pellot vihertävät jo, kuten joku viikko sitten otetusta kuvasta näkyy:
Lähes koko maaliskuun vietin kaupunkiasunnossamme nauttien siellä hiljaisuudesta ja rauhasta lukien, kirjoittaen, piirrellen ja musiikkia kuunnellen, sillä mieheni matkaili maailmalla useita viikkoja. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja ramppasin myös kaikenlaisissa tapahtumissa, joita kaupungissa riittää. Kirjasto tarjosi muutamia mielenkiintoisia tapahtumia runonlausunnasta sellokonserttiin, joista nautin valtavasti. Myös seurakunnassa tuli käytyä tavallista useammin. Ystävän kanssa teimme muutamia pitkiä iltalenkkejä, joten ihan sisätiloissa ei kuukausi kulunut.
Teinpä yksin ollessani monenlaisia havaintojakin. Tuttuja juttuja, mutta niiden äärelle on hyvä aina silloin tällöin pysähtyä. Näkökulmalla on väliä. Kerrostalokeittiön ikkunan takana oli pelkkää harmaata ja suttuista, mutta kun astuin muutaman askeleen taaksepäin, sainkin jo jotakin muuta näkökenttääni:
Naapurin tuomat naistenpäiväruusut kukkivat pitkään. Kuivuivat myös kauniisti maljakossa yhä ilahduttaen. Joinakin päivinä loikoilin sohvalla tekemättä mitään, vain katsellen kaikkea kaunista ympärilläni. Edelleen kaupunkikodissamme on sääntö, että sinne ei tuoda mitään rumaa, vaan kaiken ovesta sisään tulevan tavaran on läpäistävä oma kauneussiiviläni, koska kauniit asiat ilahduttavat, rumat masentavat. Toki kauneus on katsojan silmässä, niin kuin vanha sanonta kuuluu. Mikä toiselle on kaunista, voi toiselle olla inhotus. Ja toisen roska on toisen aarre. Maaliskuun aikana muutaman kirppiskierroksen ansiosta teekannuksemme löytyi teräksinen vanha kunnon Hackmann ja kynätelineeksi päätyi hieno, puinen ruokailuvälineteline.
Havaintojen tekoa harjoittelen joka päivä. Ja usein huomaankin kaikkea hauskaa ja kaunista ihan arkisissa asioissa kuten nyt tuossa aurinkoisen päivän parkkipaikalla seisseessä autossani. Näkökulmaa laajentaen olisin tietysti huomannut kuraiset kyljet, mutta nyt onnistuin keskittymään maanrajaan.
Peilikuvatkin ovat hauskaa seurattavaa ja kuvattavaa. Mistä kaikkialta voikaan heijastua kuvajainen?!
Otsikoin tämän postauksen juhlan aika. Pääsiäinen on suuri juhla itselleni, ehkä viime vuosina sen merkitys on alkanut entistä enemmän korostua joulun merkityksen pienentyessä. Tänä pääsiäisenä en ole ulkonaisesti juurikaan valmistautunut juhlaan, ainoa koriste on naapurin tytön tuoma virpomisoksa. Mutta sisäisesti koen viime viikkojen olleen erityisen hienoa aikaa pääsiäiseen valmistautumisessa. Yksin ollessa monet ajatukset kirkastuvat ja saavat uutta syvyyttä, mitä ei aina huomaa toisten keskellä ollessa ja monenlaisten virikkeiden ympäröimänä. Ja silti, pääsiäisen lisäksi juhlan aika on siksikin, että sain rakkaan puolisoni takaisin reissusta ja saamme viettää pyhät yhdessä.
Viimeinen kuva on Hämeenlinnasta, jossa sain käydä viikko sitten ihanan ja iloisen isosiskoni luona. Siskon kanssa ei ole koskaan tylsää, vaan aina keksimme kaikkea hassua ja mielenkiintoista. Meitä kiinnostavat onneksi monet samat asiat, kuten vaikkapa sanoilla leikkiminen, kaikenlainen taiteilu ja kädentaidot sekä pitkät kävelylenkit. Sisarukset ovat aarteita!
Valoa ja iloa sinulle pääsiäiseen!
