Hitunen

Hitunen

maanantai 28. syyskuuta 2015

Rannattomien ressukoiden kuutamouinti


Täysikuu möllötti iltataivaalla katsellen kesän viimeisiä uimareita ennen avantokauden alkua. En tiedä, onko monessakaan maamme kunnassa tarjolla kuntalaisille tällaista ylellisyyttä kuin meillä täällä: ilmainen rantasauna meren äärellä lämpimänä kesäaikaan viidesti viikossa, syksymmällä viikonloppuisin. Saunan kunto ei nykyisellään päätä huimaa ja kiuaskin sanoo välillä sopimuksensa irti kun pitäisi jaksaa sanoa "shhhhh".  Sauna on auki yleensä äitienpäivästä syyskuun loppuun. Meillä sauna on naapurikunnan kanssa yhteinen, mutta sijaitsee meidän kuntamme puolella, joten enemmistö kävijöistä on sijaintikunnasta. Tänä kesänä meitä saunojia tosin peloteltiin käsittämättömällä tavalla; kunnan päättäjät ajattelivat pistää saunan myyntiin kunnan heikon taloustilanteen vuoksi.


Täysikuuta edelsi yksi kesän / syksyn hienoimmista auringonlaskuista. Meri oli peilityyni, vesi + 13 -asteista. Ilma oli jo viileämpää, joten mikäs siinä oli uidessa. Keväällä aloittaessamme uintikauden veden lämpötila oli vain 9 astetta. Kauden päätteeksi joimme kakkukahvit ja haikeina toivotimme toisillemme hyvää joulua ja pääsiäistä, sillä osan porukasta tapaamme varmimmin vasta seuraavassa toukokuussa. Kesän ajan koossa ollut laudeparlamentti hajoaa talveksi kuka minnekin, osa tosin jatkaa avantouintia lähiseudun saunoilla.


Aikoinaan 1980- ja 1990 -luvuilla muistan Uudessakaupungissa asuessamme käyttäneemme kaupungin eri paikoissa sijaitsevia rantasaunoja, joita sai varata ilmaiseksi käyttöön illaksi kerrallaan. Mutta eihän siinä päässyt syntymään sellaista yhteisöllistä tunnelmaa kuin tässä meidän saunassamme. Jotenkin minusta tuntuu, että tällaiset satsaukset kuntalaisten hyvinvointiin kannattaisivat pitemmällä tähtäimellä yleisen viihtyvyyden ja jopa mielenterveyden ylläpitäjinä. Mutta kun tänä päivänä ei muulla tunnu olevan väliä kuin rahalla. Rikkailla on omat rantansa ja saunansa ja voivat niissä löylytellä vaikka joka ilta. Eivät ne ymmärrä meitä rannattomia ressukoita...



tiistai 22. syyskuuta 2015

Hetken helmiä


Oi, mikä syksy! Lämpöä, valoa, pisaroita pehmeitä. Kaikkea sopivasti tähän asti. Jokaisesta nousevasta aamusta olen kiitollinen, jokaisesta iltaruskosta myös. Ja kaikesta, mitä siihen väliin mahtuu. Kiireisistä askelista työpaikalla, liidun rahinasta, kynien suhinasta, lasten pulputuksesta. Iloisista ilmeistä, "kato ope" -jutuista, yllättävistä halauksista, kohteliaista ovenavauksista. Ja siitä hetkestä, kun saa sulkea työpaikan oven takanaan ja astua raikkaaseen syysilmaan.


Ihana syksy myös pihalla ja puutarhassa, metsissä ja meren äärellä. Kaikki kuihtuva on kaunista, vaikka kukoistuksen päivät ovat ohi. Kauneus ei ole koreutta, vaan usein jopa karuutta. Kuin kirveellä veistettyä joskus, mutta toisinaan kuin taitavimman takojan muotoilemaa. Tänään muistan hänet, joka otettiin pois yllättäen kauan sitten. Rakkaan ja tärkeän, jota yhä toisinaan kaipaan. Häivähdyksenä joskus kuulen äänensä, tunnen harmaiden hiustensa heilahduksen. Muistan kun istuimme pöydän ääressä vastakkain mansikoita mutustaen. Kesällä kauan sitten.


Kiitollisena katson taakse ja eteen, elän tätä hetkeä sydän täynnä iloa ja haikeutta. Toisinaan elämisen vaikeutta poden ja tuskailen, kun asiat jumittuvat tai eivät mene muuten kuin toivoisin. Kenelläpä kaikki aina täydellistä. Silti etuoikeutetuksi tunnen itseni - niin paljon olen saanut jo tässä vajaassa puolessa vuosisadassa kokea ja nähdä, tuntea ja tehdä. Lahjaksi tunnen saaneeni kaiken. Siksi kai onkin niin suuri kiitollisuus kaikesta. Lauluista ja leivästä, kirjoista ja kukista, elämän mukavista muruista.


Ja mikä rikkaus ovatkaan ne ihmiset, joiden elämät on asetettu omaani koskettamaan. Joidenkin pitemmäksi aikaa, toisten vain toviksi. Toiset tulevat, toiset menevät. Jotkut jäävät, jotkut pysyvät rinnalla, kulkevat yhtä matkaa, tarjoavat olkapäänsä tai pyyhkivät kyyneleet. Joidenkin kanssa saan jakaa iloja, toisten kanssa tummempia sävyjä. Kaikki tärkeitä tavallaan, arvokkaita alallaan.


Päivän kääntyessä iltaan veden pinta ei paljon enää väreile. Tuuli tyyntyy ja hämäryys kietoo kaiken viittaansa. Sytytän kynttilän vanhalle pöydälle. Kiitollisena siitä, että saan olla osa sukupolvien ketjua, joka on saanut laittaa toivonsa iankaikkisesti kestävälle perustalle, betonia lujemmalle, ikuiselle kalliolle. Tästä on hyvä jatkaa matkaa.


maanantai 14. syyskuuta 2015

Rannalla


Kesäistä kultaa
vielä hetken
ennen syksyn hehkua
lämpöä, valoa
iloista pulputusta
naurua, hekotustakin.


Sitähän elämä on
kun rakkaat toisilleen
tapaavat pitkästä aikaa
yhteisiä muistoja
palasia matkan varrelta,
pikkaisen pisaroitakin.


Suuri perhe
on 
suuri rikkaus.
Siskot ja veljet
ja 
suuri rakkaus.


Hetken vain täällä
toisiamme hipaisemme,
jatkamme omia polkujamme,
joskus taas
saman nuotion ääreen
istahdamme. 
Illan hehkussa hiljaa
lämmittelemme.
Ja meri tyyntyy.


maanantai 7. syyskuuta 2015

Hiipivä syyshämäryys


Päivät tulevat ja menevät
illat hämärtyvät aina aikaisemmin
ihmiset kulkevat, hetkeksi pysähtyvät
vilja kypsyy ja korjataan pois
syksy tuoksuu kaikkialla


Jotkut jaksavat ilahduttaa
viimeisiin auringonsäteisiin asti
ojentelevat itseään kohti taivasta
antavat toisille levähdyspaikan
kenties leivänkin


Toiset riisutaan aikaisemmin
kaikki koreus varisee pois
jäljelle jää vain se
mikä kannattelee
ylläpitää yhteyttä


Kauneinkin ja vahvinkin 
jonain päivänä vain muisto meissä muissa
muisto joka kannustaa taistelemaan loppuun asti
niillä voimilla joita on annettu
elämän puolesta


Ja joskus voi käydä niin
että lopun kauneus
voittaa parhaimman loiston päivät
paljaaksi riisuttuna
näkyy tärkein


Sillä jokaisessa meissä
lopulta jäljellä se ihminen
joksi meidät on luotu
pieni äärettömän edessä
mittaamattoman arvokas


Suuren sadonkorjaajan reitit
jäävät usein meille mysteeriksi
oliko nyt jo aika
silti ei voi muuta kuin kiittää
 viimeinen halaus saunarannassa 
jää lämmittämään viluista