Vuoden viimeinen = valoa kohti

 

Näin vuoden päättyessä on yleensä ollut tapana tehdä kuvakooste menneestä vuodesta. Nyt päätin jättää sen tekemisen ja valitsin vuoden varrelta pari ennen julkaisematonta kuvaani, jotka mielestäni kuvaavat osuvasti tätä mennyttä, outoa vuotta 2020. 

Yllä oleva kuva on otettu Helvetinjärven kansallispuistosta lokakuussa. Kuvaa ei ole mitenkään muokattu (muuta kuin lisäsin nimeni). Maisema oli jotenkin satumainen, unenomainen. Tämä vuosi on välillä tuntunut epämiellyttävältäkin sadulta tai unelta, josta toivoisi heräävänsä ihan tavalliseen arkeen. Mutta kaikesta ei-niin-kivastakin voi löytää ilonaiheita ja kauneutta, joita ilman ihminen ei vain jaksa elää. 

Edellistä syksyä (2019) kesti täällä Lounais-Suomessa sellaiset viisi kuukautta eli pitkälle tämän vuoden puolelle, kun viime talvea ei juuri talvena voinut pitää. Tämä syksykin on ollut aika harmaa sateineen, mutta onneksi oli kaunis ruska, josta saimme nauttia. Lunta täällä ei ole paljoa ollut, eikä ole nytkään. Siksi olemme tarvinneet paljon paljon kynttilöitä, jotta tämä pimeä on jaksettu kahlata läpi. Valo lisääntyy päivä päivältä, ja kevät on ihan lähellä.  Sitä kohti... 

"Minä olen maailman valo" sanoi Jeesus. Sitä valoa sinullekin tulevana vuonna toivon. 

Onnellista uutta vuotta 2021!

Hiljaa, hiljaa, joulun rauha laskeutui

 

Aaton askeleet ovat takana, yö nukuttu kohtuullisen hyvin ja hiljaisen aamun rauha muun perheen nukkuessa on ollut ihanaa. Kohta keittiö täyttyy iloisista äänistä, kahvinkeittimen korahtelusta (sitä se oikeasti on!) ja  jouluisista tuoksuista. Pari päivää ennen aattoa hain kuopuksen Turusta ja mies haki esikoisen tyttöystävineen Helsingistä. Olemme viettäneet rentoa joulua yhdessä puuhaillen ja pelaillenkin. Tietenkään perinteisiä jouluruokia ja herkkuja unohtamatta...

Äitinä olen erityisen iloinen siitä, että molemmat poikamme ovat innostuneet keittiöpuuhista eli ruuanlaitto onnistuu kummaltakin erinomaisesti ja lisäksi kuopus on erikoistunut kakkuihin. Tuon kuvassa olevan glögijuustokakun teimme yhdessä ja lopputulos on mielestäni hieno ottaen huomioon, että se oli ensimmäinen laatuaan meiltä molemmilta. Juustokakkuja on tehty ennenkin, mutta ei tuollaista peilipintaista. Makukin oli kohdallaan. 

Olen monena vuonna yrittänyt saada muuta perhettä vähentämään perinteisiä jouluruokia, siis niiden valikoimaa, mutta aina he haluavat kinkun, lanttu-, porkkana- ja perunalaatikot. Rosollia ei onneksi enää tarvitse tehdä, vaan toisinaan korvaamme sen uunissa haudutetuilla kasviksilla. Nyt ei tehty niitäkään. Vähitellen onneksi on siirrytty enemmän kala- ja kalkkunapainotteiseen ruokaan salaattejakaan unohtamatta. Itselleni riittäisi hyvin jouluateriaksi pari kalkkunansiivua lanttulaatikon, kylmäsavustetun lohen ja hyvän salaatin kanssa, mutta mielestäni juhla-aterialla kuuluu myös olla juhlava jälkiruoka - siitä en luopuisi. Tänä vuonna söimme suklaavaahtoa, joka oli kyllä erityisen hyvää. Helppo tehdä ja suussasulavan herkullista, joten haluan jakaa kaverilta saamani reseptin tässä (jos vielä kaipaat jouluusi lisää makeutta!). Valitettavasti ei tullut otettua kuvaa tästä herkusta. 

Suklaavaahto (4-5 annosta)

150 g Fazerin sinistä suklaata (voit korvata tummalla suklaalla, jos et halua niin makeaa)

0,5 dl kuumaa kahvia 

2 munankeltuaista

3 dl kuohukermaa

2 tl vaniljasokeria

Paloittele suklaa kattilaan ja kaada kuuma kahvi joukkoon. Sulata suklaa varovasti kattilassa miedolla lämmöllä sekoitellen. Lisää keltuaiset sulaan suklaaseen hyvin vatkaten (ei tarvitse sähkövatkainta). Vatkaa sitten kerma vaahdoksi ja mausta vaniljasokerilla. Lisää kermavaahto hieman jäähtyneeseen suklaaseokseen. Jaa seos annosmaljoihin. Anna jähmettyä pari tuntia jääkaapissa. Koristele suklaalastuilla. 

Rauhallista joulun jatkoa!

Joulu sisään hiipii

 

Auringonvalon jälkeen kynttilän valo on mielestäni kauneinta valoa. Tähän vuodenaikaan sitä on tarvittu monen monta kertaa, jotta jaksaa tämän pimeyden ja varsinkin sen harmauden läpi, mitä tämä eteläisen Suomen talvi tuntuu vain tarjoavan. Viikot ovat menneet vauhdilla, mutta toki jokseenkin leppoisasti, koska kaikki harrastukset, kokoontumiset ja kyläilyt ovat jääneet pois. Illat ovat kuluneet puikkojen kilinässä... 

En ole eläissäni neulonut (tai kutonut, kuten meillä päin Pohjois-Pohojanmaalla oli tapana sanoa) näin paljon sukkia kuin tänä syksynä. Joku vuosi sitten sormet eivät oikein taipuneet neulomiseen äkillisesti alkaneen nivelrikon vuoksi, mutta nyt olen saanut sen hallintaan magnesiumia syömällä. Yhtäjaksoisesti en vieläkään pysty koko iltaa neulomaan, mutta aina puolen tunnin pätkissä ja tekemällä jotain muuta välillä sukat edistyvät. Seitsemännet taitavat olla menossa, ja osa on jo kääritty paketteihin. 

Leipomiseenkin olen innostunut aina välillä. Tuotokset ovat kyllä olleet enimmäkseen maukkaita, mutta ulkonäössä on ollut useamman kerran toivomisen varaa. Nämä Kinuskikissan reseptillä leivotut gluteenittomat ranskanpastilleilla höystetyt piparit maistuivat hyviltä, mutta levisivät uunissa aikamoisesti. Kuten nekin Chocolate chip cookies -yritelmäni, jotka oli lopulta leikattava irti toisistaan taikinapyörällä. Ja vuosisadan rumimmat karjalanpiirakat, joista en nyt sattuneista syistä tullut ottaneeksi kuvaa. Hyviltä nekin silti maistuivat, vaikka taikina halkeili leipoessa ja puuro kiehui yli paiston aikana. 

Itsenäisyyspäivän aikaan kakkoskotikaupunkimme tarjosi upean Lux Finlandia -valonäytöksen kirkonmäellä. Finlandia -sävellyksen tahtiin kirkko vaihtoi väriään ja kuvioitaan upeasti. Hienoa, että seurakunnat eri puolilla maata ovat tarjonneet tälläisia elämyksiä, kun sisällä kirkoissa ei voi kokoontua. Hautausmaakin oli kaunis tunnelmallisissa valoissaan. 

Kotimme täällä maalla alkaa olla myös pukeutunut suureen juhlaan. On ollut ihana laittaa yhtä ja toista koristetta, jotka tuovat joulun tunnelmaa. Enkelikuorossa lipaston päällä on vuosien varrella ystäviltä saatuja muistoja. Seimi on hankittu jokunen vuosi sitten Espanjasta, jossa seimiä ja seimitarvikkeita olivat kaikki kaupat pullollaan. Kohta saavat enkelit taas kaiuttaa joulun sanomaa: Älkää pelätkö, teille on syntynyt Vapahtaja. 

Koulussa olemme tällä viikolla lukeneet keskusradion kautta lapsille tonttusatuja sauna- ja myllytontuista sun muista. Joka talossa täytyy myös olla yksi tonttu ainakin (emännän lisäksi). Meillä se näyttää tältä: 

Kohta sytytämme neljännen adventtikynttilän. Silloin joulu on jo ihan ovella. 

Leppoisaa viikonloppua!

Syksystä jouluun

 Ihanaa - kohta on joulukuu. Se tarkoittaa sitä, että syksyn harmaus on voitettu (ainakin kuvaannollisesti) ja joulu saa tulla. Siskoistani nuorimman lahjoittamat syyskynttilät johdattavat joulun odotukseen. 

Kiitos koronan (!), onpahan tullut lähimetsä entistä tutummaksi. Jokainen kuusi, koivu, kataja, sammaloitunut kivi rakkaammaksi. Miten voikaan marraskuinen päivä olla kaunis!

Hitaasti mättäältä toiselle tarpoessa huomaa monenlaista jännää. Sammalmatto on kuin tiheää metsää, jäkälikkö sarvipäitä täynnä. Ja kuusen kylki on jo saanut koristeekseen joulupallot!

Joulutus on jo täydessä vauhdissa. Ensimmäiset lanttulaatikot on jo nautittu - voi että oli hyvää. Kalkkunan kanssa ja lisänä aurajuustolla höystettyä punajuurilaatikkoa. Nam! Vanhat ja uudet jouluherkut ovat siinä. Meidän miesväki on kyllä aika perinteisten makujen kannattaja, joten uudet maut ja makuyhdistelmät pitää ajaa sisään vähitellen. 

Pikku bambi valtasi keittiön ikkunan edustan. Tämä näyttää onnelliselta toisin kuin sukulaisensa, joka joutui suden raatelemaksi tuossa muutaman sadan metrin päässä pari viikkoa sitten. Onneksi ei susi ole tullut minua vastaan metsälenkeilläni.

Rauhallista ensimmäistä adventtia!

Ensilumen huiskaisu

 

Perjantaina satoi ensilumi, mutta tänään lauantai-illan vesisateessa se on jo lähes kadonnut. Vuosien kokemuksella osasin aavistaa, että ei se kauaa maassa pysy, joten ne hetket oli tallennettava kuviksi. Töiden jälkeen tein pienen metsälenkin kerrostalojen takamaastossa. Voi, miten oli metsä rauhoittavan kaunis!

Tänään vielä luminen maisema näytti upealta aamuauringon värjätessä sen hennon roosaksi. Maisema tosin oli vaihtunut jo eilisiltana kaupunkimetsästä tänne maalle. Elämme vuoron perään kahta kotia, miten nyt sattuu milloinkin hyvältä tuntumaan. Yleensä kaksi tai kolme yötä kaupungissa viikon aikana ja loput täällä maalla. Onhan tämä tavallaan luksusta, kun kaikilla ei ole edes sitä yhtä kotia. Kaupunkikodista työmatka on meillä kummallakin lyhyempi, mikä tässä iässä alkaa jo tuntua tärkeältä. Ja varsinkaan pimeällä ei ole kiva ajella pitkää matkaa, joten siksikin on ihana välillä jäädä puolitiehen eli kaupunkiin yöksi. 

 

Lumella on kyllä ihmeellinen vaikutus. Se tekee maiseman valoisammaksi ja kauniimmaksikin. Ja miten se vaikuttaakaan siihen, että joulutus alkaa lisääntyä! Tänään virittelin lisää valoja pimeää torjumaan niin sisälle kuin pihallekin. 

Kaunista marraskuun loppua sinulle!

Väriä vai harmaata?

 

Marraskuun harmaus on totaalista - tai sitten ei. Kaikkihan tunnetusti riippuu näkökulmasta. Ja monen mielestä harmaa on kaunein väri maailmassa. Ainakin se on rauhoittava, eikä hyppää silmille kuten neonvärit esimerkiksi. Mutta itse kuulun niihin, joille tämä vuoden harmain kuukausi on lupa käpertyä sisälle, sytytellä kynttilöitä, syödä suklaata, lukea ja kutoa sukkia. Eli kaikki asioita, joita värittää jokin muu kuin harmaus!

Kaunis ja ruskainen lokakuu on ohi, ja maisema on kieltämättä monena päivänä ollut aika tasaisen harmaata. Sateella tai ilman. Sumulla tai ilman. Sumuisena ympäristö näyttää jotenkin salaperäiseltä ja sekin on tavallaan kaunista. Silti minä kaipaan värejä ympärilleni, joten jos luonto ei niitä tarjoa, niin on itse väritettävä ainakin sisätilat ja pukeuduttava värikkäästi. 

Onneksi tulee joulu, johon kuuluvat värit (sanoo hän, joka eilen osti kirpputorilta harmaasävyisen joulupöytäliinan!). Kynttilät, tuikut, jouluvalot, kaikkia pitää olla paljon, jotta tämän kaiken pimeän yli jaksaa. Ja värikkäät amaryllikset, joulutähdet ja muut ilontuojat. Melkein jo ostin itselleni ensimmäisen joulukukan, mutta sitten päätin odottaa vielä muutaman viikon. Joulukortit kuitenkin jo yhtenä iltana askartelin, kun oli niin pimeää ja synkkää. Terveisiä vaan kaikille jouluttajille ja erityisesti Täti Siniselle! Lapsuudesta muistan, miten ihana  oli käydä järven takana ihailemassa Täti Sinisen kotia, jossa oli niin paljon lapsen mieltä kiehtovia jouluesineitä. 

Marraskuun harmaudesta saa onneksi kukin nauttia tavallaan, vaikka sitten joulua ajattelemalla! Joulua ei voi perua, ei edes koronalla ole lupaa sellaiseen!!

Heijastuksia Tuusulanjärvellä

 

Isosiskoni on vuosien varrella asunut useaan otteeseen eri puolilla Tuusulanjärveä tai jossain sen lähistöllä. Niinpä siskoni luona vieraillessani olen saanut monta kertaa nauttia ihanista maisemista ja tunnelmista järven rannoilla. Olen nähnyt järven rannat eri asuissaan kesällä, talvella ja nyt syksyllä. Keväinen Tuusulanjärvi taitaa olla vielä kokematta. Aiemmilla kerroilla olemme myös vierailleet mm. Sibeliusten Ainolassa ja Tuusulanjärven rannan muissa taiteilijakodeissa ja Lottamuseossa. Nyt keskityimme iltalenkkiin sinisorsia seuraten. 

Marraskuu alkoi harmaana ainakin täällä eteläisessä Suomessa. Saa nähdä, toteutuvatko sääennusteiden lupailemat lämpimät päivät vai yllättääkö talvi. Pian vietetään vuoden harmainta päivää, mutta sitä ennen toivottavasti riittää vielä kirkkaita päiviä ja selkeitä iltoja. 

Mainiota marraskuuta sinulle!

Syysretkiä

 

Miten ihana onkaan tämä kotoinen maamme Suomi! Miten mahtavat sen metsät, miten kuperat sen kalliot, miten vilpoisat sen vedet! Ei ihme, että herra Kivikin muinoin ylisti suomalaista luontoa. Ja moni muu ennen häntä ja hänen jälkeensä. Tämä kurja koronavuosi on kuitenkin saanut monen suomalaisen ja täällä asuvan muunmaalaisenkin nauttimaan luonnosta ja sen loputtomista ihmeistä. Retket lähiluontoon ja välillä kauemmaksikin antavat niin paljon! 

Syyskuisena viikonloppuna teimme koko perheen voimin retken Turun Ruissaloon ja erityisesti Saaronniemeen. Voi, miten hienoa oli hengittää raitista meri-ilmaa, ja nauttia eväistä kallioilla istuskellen sekä veneitä seuraillen. 

Lokakuu on ollut epätavallisen lämmin ja siksipä onkin ollut mukava liikkua luonnossa. Syysloman retkikohteeksi valitsimme hieman kauempana sijaitsevan Helvetinjärven kansallispuiston Ruovedellä. Epävakaista ennustanut säätiedotus sai meidät valitsemaan lyhyen lenkin, vaikka loppujen lopuksi sää näytti parastaan ja oli mukava kuljeskella leppoisasti nauttien kansallispuiston monimuotoisesesta luonnosta. Itseäni ilahduttivat erityisesti sammaleiset metsät ja ruskan väreissä hehkuvat suot.  

Retkipäivää jatkoimme illalla Tamperella Näsinneulasta maisemia ihaillen. Pyörivä ravintola tuntui aluksi korkeanpaikankammoisesta hurjalta, mutta vähitellen pystyin nauttimaan näköaloista - ja ruuastakin. Vuonna 1971 valmistuneen Näsinneulan korkeus kokonaisuudessaan on 168 metriä. Torniksi siis ihan hulppeat lukemat, ja kun illan pimetessä kaupungin valot syttyivät, eipä ollut lomalaisilla mihinkään kiirettä. Siinä sai ravintola pyörähtää pari kolmen vartin kierrosta kaupungin kattojen yllä. Ja me nautimme tästä etelänloman korvaavasta kotimaisesta kokemuksesta!