Reppureissulla Euroopassa, osa III (Hannover ja Berliini)

 

Töiden alettua loppukesä on ollut niin kiireinen, että en ole ehtinyt blogeissa juuri vierailla saatikka päivittää tätä matkakertomusta loppuun. Yritän nyt kuvien avulla muistella, missä kaikkialla reissun loppupuolella liikuimme. Yllä oleva kuva on Berliinistä Friedrichshainin kansanpuistosta, Märchenbrunnen - nimisestä Satujen suihkulähteestä, joka on valmistunut 1913 kansanpuiston tilauksesta. Suihkulähdettä reunustavat vanhoista saduista tutut hahmot, joista kuvassa on kukapa muu kuin Punahilkka suden kanssa. Puisto oli ihanan rauhoittava ja vilvoittava paikka hellesäässä, kun olimme muutama tunti aiemmin saapuneet täpötäydessä junassa Spandaun asemalle noin 14 km päähän pääasemalta, jonne saakka meillä oli liput. Jostain syystä juna vain jäi Spandauhun, mistä piti itse löytää jatkokyyti keskustaan. Tällaiseen siis saa varautua loma-aikaan junaillessa. No, se oli pienimpiä "murheita" reissussa. 

Hannoverissa (yllä) - reissun ainoassa sateisessa kaupungissa -  vietimme kaksi yötä ennen Berliiniin saapumista. Niinpä sateen vuoksi kaupunkikuvamme jäi melko ohueksi ja muutama nähtävyys- sekä puistokäynti jäi tekemättä. Toki sateessa oli pieniä taukoja, mutta keskityimme enimmäkseen shoppailuun. Paluulennolle olimme nimittäin varanneet reppujen lisäksi pienen matkalaukun, joka oli ensin ostettava ja sitten täytettävä jollakin eli vaatteilla. Saksassa kun oltiin olimme molemmat siskoni kanssa ajatelleet ostavamme jostain Riekerin kengät, mutta emme sitten löytäneet kuitenkaan omaan jalkaan ja makuun sopivia. 

Kaiken kaikkiaan Hannoveriin saapuminen kesti Amsterdamista seitsemän tuntia, aikataulun mukaan viisi. Matkalla juna yhtäkkiä pysähtyi keskelle metsätaipaletta, mistä noin puolen tunnin päästä siirryttiin lähellä olevalle pienen kylän asemalle. Kuulutukset tulivat ainoastaan saksaksi, mistä ymmärsimme, että jotain lapsiin liittyvää oli kyseessä. Juna oli raiteella hieman vinossa, mitä myös ihmettelimme. Lopulta lähes kahden tunnin odottelun jälkeen lähdin etsimään ravintolavaunua eväiden loputtua (mitä ei sitten tällaisessa pitkänmatkan junassa ollutkaan!). Tapaamani konduktööri suostui kertomaan pyynnöstäni englanniksi, että radalla oli ollut lapsia leikkimässä ja että heidän ruumiitaan etsitään. Järkytyimme, mutta onneksi seuraavan päivän uutiset eivät kyllä kertoneet mitään tällaista, vaan että nuorisojoukko oli tehnyt jotakin jäynää junaradalla, kuitenkaan kukaan ei ollut jäänyt junan alle.

Kuvassa yllä on yksi mielenkiintoinen puisto Hannoverin aseman lähistöltä. Sadetauon aikana uskaltauduimme kaupoista ulos raittiiseen ilmaan ja tutkailimme mm. holokaustimuistomerkkiä, jonka vieressä oli tällainen rakennelma kyltteineen. Tämä oli kohtaamispaikka, jonka kylteissä kehotettiin ihmisiä kuuntelemaan toisiaan. Jos kuuntelisimme enemmän ja tarkemmin, mitä toisilla on sanottavaa, oppisimme tuntemaan toisemme paremmin ja ehkä silloin paremmin myös vältyttäisiin kaikilta ristiriidoilta ja jopa sodilta. Puhutteleva paikka kaiken kaikkiaan, kuten myös alla olevissa kuvissa Berliinin holokaustimuistomerkki, jonka muodostaa 2711 betonipaasia. Kahden hehtaarin alueelle levittyvä muistomerkki on valmistunut 2005, ja sen valmistumiseen liittyy monenlaisia vaiheita. Rakennusvaiheen skandaalin aiheutti tieto, että yhtiö, joka toimitti kivipaasien pintaan töhrimisen estämiseksi levitetyn kemikaalin, oli sodan aikana valmistanut alihankkijana juutalaisten joukkotuhoamiseen käytettyä Zyklon B-myrkkykaasua. 

Keski-Euroopassa liikkuessa ei voi välttyä näiltä historiallisilta muistomerkeiltä ja muultakaan koko Euroopan historiaan vahvasti vaikuttaneelta asialta. Tuota ylläolevaa muistomerkkiä huomattavasti vanhempi ja kuuluisampi on Brandenburgin portti (alla) , jonka jokainen on varmaan nähnyt tv-uutisten taustalla. Portti on valmistunut jo 1700-luvun lopulla kuninkaanlinnaan johtaneen pääkadun Unter den Lindenin päähän. Portti ei ole mikään pikkuinen maamerkki, sillä se on 26 metriä korkea ja leveyttäkin on yli 65 metriä. Portin päällä on Quadriga-veistos, jossa voiton jumalatar istuu hevosten vetämissä vaunuissa. Itse Napoleonkin on marssinut tästä portista läpi - hiukkasen ennen meitä. 

Parasta Berliinissä olivat jälleen puistot. Kaupunki on ihanan vehreä ja kaupunkia halkovan Spree-joen rannoilla on kauniita kävely- ja pyöräilyreittejä. Tapasimme suomalaisparin, joka kertoi olevansa kymmenettä kertaa Berliinissä nimenomaan pyöräilemässä. Joukkoliikennekin toimi hienosti ja oli kohtuullisen edullista. 

Yllä olevassa kuvassa komeilee vuonna 1905 valmistunut Berliinin tuomiokirkko, jonne jonottamisen jätimme väliin. Keskityimme syömään eväitä puiston penkillä ja ihailemaan kaunista näkymää. Meille ei reissussa ollut tärkeintä kiertää jokaista kuuluisaa maamerkkiä, vaan lähinnä bongasimme niitä, mitä vastaan tuli. Monesta kohteesta on olemassa niin hyviä virtuaalisia esittelyjä, että aina ei ole järkeä käyttää tunteja sisäänpääsyyn jonotteluun, vaan mukavampaa on keskittyä nauttimaan tunnelmasta. Tulee sitä paitsi edullisemmaksi ;)

Kaiken kaikkiaan kymmenen päivän reissu helteisessä Keski-Euroopassa oli mielenkiintoinen, hauska, yllättävä, silmiä avaava. Parhaaksi käymistämme neljästä suurkaupungista nousi ehdottomasti Amsterdam, mutta Berliini on hyvänä kakkosena. Näissä molemmissa riittäisi moneksi kerraksi katseltavaa ja koettavaa. 

Reppureissulla Euroopassa, osa II (Amsterdam)

 

Amsterdam on polkupyörien ja kanavien kaupunki. Ihastuttava suorastaan, ainakin kesäaikaan. Neljästä reissumme kaupungista ehdottomasti ykkönen; kaupunki, johon voisi palata uudelleen ja pidemmäksi aikaa. Kaksi päivää, kaksi yötä oli ihan liian lyhyt visiitti, mutta maistiaisiksi sopiva. Sää suosi noin 22-24 asteen lämpötiloilla, ei hellettä, ei sadetta, joten täydellistä aikaa tutustua kaupunkiin kävellen. Hienoa oli myös joukkoliikenteen toimivuus ja edullisuus. Viidentoista euron lipulla sai ajella kaksi vuorokautta mielin määrin paikallisjunalla, ratikalla, metrolla ja bussilla. Vieläpä lauttamatkat leveimpien kanaalien rannoilta toisille olisivat kuuluneet hintaan. 

Tulimme Amsterdamiin reppuinemme siis junalla Pariisista maanantaipäivänä. Junamatkan odottelussa oli pienoista jännitystä, sillä edellisiltana Pariisi-Amsterdam -junat olivat kolme tuntia myöhässä. Maanantaina oltiin sentään aikataulussa, mutta ongelmia aiheutti se, että isolle osalle matkustajista oli myyty liput istumapaikkoineen junan loppupäähän, joka jostain syystä tiputettiin pois Belgian Brysselissä alkupään jatkaessa matkaa Hollantiin asti. Puolivälissä meidän oli siis kerättävä reppumme ja etsittävä paikat täpötäydestä junan alkupäästä. Niinpä loppumatkan istuimmekin parin amerikkalaispojan kanssa eteistilassa taittoistuimilla ja aina välillä jouduimme pomppaamaan ylös ohikulkevia ihmisiä väistääksemme. Saimme sentään istua, sillä osa porukasta seisoi koko loppumatkan, sillä paikkoja ei vain ollut tarpeeksi. Tähän kannattaa Euroopassa reissatessa varautua, sillä junat ovat ainakin näin heinäkuussa täyteen buukattuja. Elokuussa varmaan vielä enemmän. 

Mutta kaiken vaivan arvoista oli päästä tutustumaan Amsterdamin silmiähivelevään kauneuteen. Kukkia, puita, puistoja, kukin koristeltuja polkupyöriä, ihania taloja hurmaavine sisäänkäynteineen. Polkupyöriä kaupungissa tosiaan riittää, sillä niitä on kaupungissa kutakuinkin yhtä paljon kuin asukkaita eli 900 000, josta vuokrapyöriä noin 10 000. Me emme vuokranneet pyöriä, sillä tykkäämme liikkua kävellen ja julkisilla, vaikka pyörällä olisi päässytkin helposti vähän kauemmaksi. Pyöriä tuli ja meni koko ajan ja sai olla tosi tarkkana, ettei jää pyörän alle, kun ylittää esim. pyöräväylää. Kellään ei näyttänyt olevan kypärää päässä, mikä meitä kyllä kauhistutti, kun pyörien vauhti oli kävelijän silmiin melkoisen kovaa. Pyöräilyn sanotaan olevan osa Amsterdamin identiteettiä. 

Toinen osa kaupungin identiteettiä ovat varmasti kanavat, joita riittää niitäkin. Hauskoja asuntolauttoja näkyi paljon kaikenlaisten veneiden ja vesijettien lisäksi. Kerran pysähdyimme kuuntelemaan kadulla kaunista pianonsoittoa ja lopulta paljastui, että joku pianisti istui asuntolautassaan ja soitto kantautui avoimesta ovesta kadulle asti. Kävimme myös tunnin mittaisella kanavaristeilyllä, jossa näki kaupunkia toisesta perspektiivistä. 

Amsterdam on kaupunki, jonka muistan jo lapsuudessani herättäneen minussa kiinnostusta luettuani jonkun kirjan, jonka tapahtumat sijoittuivat Amsterdamiin. Muistan kirjasta sen, miten lapset käyttivät hollannikkaita ja miten he luistelivat talvisin kanavia pitkin. Aikuisiällä kiinnostukseni on herättänyt Keukenhofin tulppaanipuisto, jonne vielä joskus haluaisin käymään tulppaanien kukinta-aikaan. Nyt kiertelimme muita puistoja, jotka olivat lähellä hotellejamme (olimme yhden yön kummassakin hotellissa, eri puolilla kaupunkia). Jälleen päädyimme jättämään pois ohjelmasta "pakolliset" vierailukohteet kuten Anne Frankin talon ja museon, jonne liput olisi pitänyt varata viikkoja etukäteen. Teini-iässä Annen päiväkirja teki minuun suuren vaikutuksen ja tottakai kävimme katsomassa hänen asuintaloaan ulkoapäin. Onneksi nykytekniikalla pääsee tutustumaan moniin kohteisiin virtuaalisesti, jos ei halua käyttää aikaa jonottamiseen ja itse paikan päällä kiertelyyn.

Mitä muuta kertoisin tästä mielenkiintoisesta kaupungista, joka pitää kyllä itse kokea?! Pariisin jälkeen ilahdutti se, että löysimme rautatieaseman läheltä ravintolan, josta sai gluteenitonta pizzaa ja pastaa. Lisäksi ekan hotellimme vieressä oli gluteeniton kahvila, jossa kävimme myös herkuttelemassa juustokakuilla. Tehtyäni kakku- ja kahvitilauksen kassalla myyjätär kysyi, olemmeko suomalaisia. Kun ihmettelin, mistä hän sen arvasi, hän sanoi englannin kielen aksenttini olevan samanlainen kuin eräällä suomalaisella ystävällään. Näin helppoa on siis tunnistaa suomalainen ulkomailla - no, minut tunnistaa jo melkein vaaleasta hius- ja ihonväristä, mutta siskoni on tummahiuksinen ja häntä onkin usein luultu eteläeurooppalaiseksi. 

Kahden upean päivän jälkeen jätimme sanoimme näkemiin Amsterdamille ja hyppäsimme Hannoveriin menevään junaan. Se junamatka olikin taas omalla tavallaan mieliinpainuva ja viiden aikatauluun merkityn tunnin sijaan istuimme junassa seitsemän tuntia. Siinäpä alkua seuraavalle postaukselle...

Reppureissulla Euroopassa, osa I (Pariisi)

 

Sattuipa niin, että armas aviomieheni sai vuosi sitten päähänsä osallistua hyväntekeväisyyspyöräilyyn, jonka tavoitteena oli ajaa Suomesta Pariisiin ja samalla kerätä rahaa lasten syöpäsairauksien tutkimukseen ja hoitoon. Mieheni, joka koskaan ole pitänyt pyöräilystä, hurahti täysin ja niinpä ajattelin, että vähintä mitä minä voin tehdä arvostusta osoittaakseni on mennä Eiffelin juurelle häntä vastaan. Yksin en olisi kyllä reissuun lähtenyt - minulla on varmaan Euroopan huonoin suuntavaisto - mutta sain puhuttua kartta päässä syntyneen isosiskoni mukaan oppaaksi. Lisäksi en ollut koskaan vielä nähnyt Eiffel-tornia livenä, vaikka olin pari kertaa Pariisissa käynytkin. Sumu ja sakea lumipyry veivät näkymät aiemmilla kerroilla niin tyystin, että torni näkyi vain ostamissani jääkaappimagneeteissa.

Siskon kanssa saavuimme reppuinemme Pariisiin lentäen perjantaina illansuussa. Kuten kuvistani huomaa, tällä kertaa torni näkyi sekä päivänvalossa että yövalaistuksessa. Hienohan se on missä valossa tahansa. Ja sangen suuri. Eipä ihme, että tornin juurelle mahtui satoja ihmisiä piknikille, ja sääkin suosi iltaista istuskelua noin 28 asteen lämpötilalla. Seuraavana päivänä mentiinkin sitten reippaasti yli kolmenkympin, kun nämä Turun joukkueen urhot kurvasivat fillareillaan (huom. sähköttömillä) paikalle:

Joukkue teki matkaa lähtöpäivästä torstaista reilun viikon verran saapuen perille seuraavan viikon lauantaina, jolloin minulla oli treffit tornin juurella ukkokullan kanssa. Vähällä oli, että hän olisi ehtinyt livahtaa jo tiehensä, kun joukkueen aikataulu oli tiukka ja heidän piti polkea vielä velodromille, jossa olikin sitten varsinainen kansanjuhla. Kymmenien eri maiden joukkueet kokoontuivat juhlimaan yhteistä tavoitetta ja sen saavuttamista (lasten hyväksi kerättiin kaikkiaan yli 8 miljoonaa euroa). 

Joukkue jatkoi velodromilta omiin iltajuhliinsa ja ansaitulle juhlaillalliselle. Me siskon kanssa kiertelimme turistijoukossa ympäri kaupunkia. Varsin tutuksi tulivat metro- ja junakartat. Välillä metrolinjat olivat poikki ja matkaa jatkettiin bussilla, mutta enimmäkseen julkinen liikenne sujui hyvin, mitä nyt hirveästi ihmisiä kaikkialla. Kaupunki vaan on niin iso, että junassa tai metrossa saa helposti menemään tunnin, vaikka ei kymmentä kilometriä pidemmäksi olekaan menossa. Vaihtoja ja vaihtoja...

Pariisi oli helteinen, kaunis, osin myös sotkuinen johtuen varmaan turistien suuresta määrästä näin heinäkuussa. Vink-vink: älä koskaan matkusta Euroopan suurkaupunkeihin heinä-elokuussa, jos vain suinkin voit sen välttää. Me emme voineet välttää, joten oli matkustettava. Ihastuimme Montmartren kukkulaan, jossa kököttää valtava Sacre Coeur -kirkko. Porukkaa oli kuin pipoa kaikkialla, joten emme halunneet helteisessä illassa jäädä jonottamaan kirkkoon sisälle, missä olisi toki voinut olla viileämpää. Hyvä kuitenkin, että jaksoimme tarpoa kaikki sadat portaat ylös mäelle, josta oli kyllä ihan mukavat maisemat.

Pari yöpymistä sujui mukavasti Eiffel-tornin lähellä olevassa hotellista, sitten vaihdoimme rautatieaseman kupeeseen sillä matkamme jatkui maanantaiaamuna kaukojunalla Amsterdamiin. Juna-asemakin oli kaunis ja hervottoman suuri myös. 

Jos oikeasti haluaisi tutustua Pariisiin ja sen kaikkiin upeisiin nähtävyyksiin kunnolla, pitäisi kaupungissa viettää vähintään viikko, eikä sekään olisi kuin pintaraapaisu. Louvressa käyneet sanovat sen vaativan kokonaisen päivän aikaa. Ja kun se Monalisakin on niin pieni, ettei sitä meinaa siellä nähdäkään, emme tuhlanneet vähiä Pariisi-päiviämme taidemuseoon. 

Reppureissumme jatkui siis Hollantiin, mistä kirjoittelen joku toinen päivä.